JAE 46. KALASTUSVUODEN 2013 STARTTI

klo 6.45
Herätyskello soi. Mitä helvettiä?! Miksi se soi??? Ai niin joo, kalalle...
En ryypännyt aattona, olin jo unessa kun vuosi vaihtui. Jaksoin katsoa leffaa vartin ennen tipahtamista.
Pimeässä, loskassa ja sateessa menin koskenrantaan. Kun otin virvelin kouraan, katsoin siimanpäässä olevan punaisen Salty-lusikan. Uusi vuosi, uusi kalastuskausi. Pimeässä lähti vuoden ensimmäinen heitto kohti mustan Tammerkosken pintaa, kello oli puoli kahdeksan. Upotusta, vähän kelausta, upotusta, kelausta ja... kala!
   Jumankauta, kala kiinni vuoden ekalla heitolla! Kelasin fisun rantaan ja haavin sen. Taimen jonka koko oli 41 senttiä. Vapautin kalan ja olin tyytyväinen parhaasta mahdollisesta startista kaudelle.

Vuoden eka kala

 Heitin pari heittoa ja läksin jatkamaan matkaa, kohti järvilohimestaa. Saapuessani paikalle, näin miehen jonka oletinkin näkeväni. Lontoon ystävä Trev oli tainnuttamassa järvilohta. Naureskelimme että olemme varmasti vuoden ensimmäisten saamamiesten joukossa tässä maassa. Muutenkin vaihtelimme kuulumisia, paikalle saapui kalaan myös Trevin kaveri Mohammed.
   Koitin kalastaa liitsillä, melkein heti sainkin kalan siimanpäähän, kaikki oli kuitenkin ohi jo parissa sekunnissa. Jätin jätkät melko nopeasti taa ja palasin omalle suosikkipaikalleni. Suosikkipaikalla sain taas muutamaksi sekunniksi kalan kiinni, ei vaan tarttunut kunnolla.
   Pian paikalle saapui taas tuttu hemmo, tamperelainen kalastusvälinemyyjä, hänkin oli päättänyt feidata uudenvuodenkekkerit ja lähteä kalaan. Vielä yksi kala tarttui epäonnistuneen heiton ansiosta, snadi taimen osasi irrottaa itsensä juuri ennen kuin olisin nostanut sen haavilla ylös irrotettavaksi.
  Yhdentoista persiissä lähdin kohti kotia. Päivänokoset olisivat maittaneet mutta ilmeni jotain tärkeämpää, lähdettiin lasten kanssa leikkimään nuoskalumella.

JAE 33. TUTUSTUMINEN KOTALAAN

VAROITUS! Teksti ei sisällä kalansaantia.

Lauantaina 24. maaliskuuta ajelin Ähtäristä Virtain Kotalaan hakemaan paikallisesta kyläkaupasta luvat sunnuntaille. Kotalassa on kolme koskea; Vehmas-, Koskelan- ja karhunkaatajan mukaan nimetty Kituskoski. Kitusen ohi ajaessani näin kaksi perhomaakaria(Kitusella ei virvelihommia saa harrastaa), jäin hetkeksi jutulle. Toinen jantteri oli saanut niskalta mitallisen taimenen (alamitta on 45cm). Tieto kalasta nosti omaa ennakkofiilistä, kalaan lienee mahdollisuus.
   Aamuvarhain saavuin Vehmaskoskelle ja kahvinjuonnin ja kessuttelun lomassa nappasin sillalta pari fotoa.

Sillalta ylävirtaan

Ja ylävirtaan

Sidoin kevytvapaan mustan liitsin ja vippasin sen sillan alapuolelta ylävirtaan. Liitsi jäi kasvillisuuteen kiinni ja siima napsahti poikki. Snadi vitutus iski kun testasin edellisiltana puolaamani monosiiman kunnon, katkesi aina kun käsin vähän venytti. Olin sitten puolannut huonoksi mennyttä siimaa... Väline vaihtoon ja 7-jalkainen vapa käyttöön.
Lompsin lumista pellonreunaa pitkin Vehmaan alajuoksulle, tuntui kuin olisi jossain Tohtori Zivago-leffan lumisissa kulisseissa. Alavirrassa nakkelin lusikoita mutta kaloja ei näkynyt, läksin lompsimaan takaisin ylös, Seinäjoen kalakaveri Mattii olisi varmaan pian perillä.
     Kun Mattii saapui, lätistiin kuulumiset, juotiin kaffet ja painuttiin kalaa, tällä kertaa ylävirtaan. Kalastimme Vehmaan niskaa ja joitain muitakin paikkoja, sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta fisuja ei näkynyt missään. Seuraavaan  kohteeseen, Koskelaan.
    Kartta näytti Koskelan olevan leveämpi kuin Vehmas, niin se oli todellisuudessakin.

Mattii Koskelassa

Vaikka yritimme parhaiden taitojemme mukaan kalastaa, emme saaneet fisun fisua, vain pohjaryönää. Onneksi Mattii ja allekirjoittanut osaavat nauttia saaliittomasta kalastuksestakin. Koskelassa näimme koskikaroja ja korentoja, taimenia emme.

Kun Koskela oli nähty ja koettu menimme vielä kerran Vehmaalle koittamaan. Loppuliun kalastusta haittasi saareke joka oli tiellämme. Kahlasimme kumppareilla pikkuvirran yli saarekkeelle, ongelma ratkaistu!

Mattii saarekkeella

Saarekkeen yläpuolinen näkymä

Hasardi jääsilta

Koitimme vielä pari kohtaa koskesta ennen autoille siirtymistä

Huolimatta kalakontaktien puutteesta, Kotalan kosket antoi kelpo kuvan, olimme vain liian aikaisessa. Koskien profiili oli sellainen että viimeistään toukokuussa luulisi kalojen alkavan viihtyä kuohuissa, seuraavan Kotala-tekstin otsikko tullee sisältämään sanan REVANSSI.

JAE 23. UUDELLE KYMMENLUVULLE

Lauantai 19. marraskuuta
Yhdeksän tunnin työpäivä takana, Keskisuomen taimenenkurmootusreissun päälle on nukuttu kaksi yötä. Katson säätiedotusta. Sunnuntaiaamulle on luvattu viittä pakkasastetta. No niin, olkoon, huomenna en mene kalalle, vois nukkua oikein kunnolla.

Sunnuntai 20. marraskuuta
Aamufiilarit:
Ei hitto soikoon, mä taidan olla tulossa kipeeksi, töihinkin pitäis mennä...

Kello ehti edetä kymmentä vaille kymmeneen kun flunssasta huolimatta kalakuume iski. "Mä lähden nyt kalaan, nähdään illalla!"
Autoilin koskenrantaan ja otin virvelin takaluukusta, uistinrasiaa hetken tarkkailtuani päätin sitoa siimanpäähän sinisen Bete Krokodilin, legendaarisen haukilusikan. Kyseiseen lusikkaan päädyin siksi että tiesin sen uppoavan kohtisnopeaan.
Keli oli aurinkoinen ja pakkasta -5 astetta, odotukset kalantuloa kohtaan eivät kelin suhteen olleet katossa.
Nakkelin tuokion vakkaripaikallani sillanalustaa, montaa heittoa ei tarvinnut viskata kun ensi kerran kala nappasi kiinni, irtosi parin potkun jälkeen. Tärppi nosti fiiliksiä, ehkä kala vielä nousisi!
      Päätin vaihtaa paikkaa ja mennä spotille missä olin nähnyt pari viikkoa sitten petoja riehumassa. Vippasin Krokodiliä virtaveteen. Ensi heitolla pohjakasveja, sama toisella, kolmannella ja neljännellä...
Heitto oli viides tai jotain kun jysähti! Ensin tunsin tärpin ja totesin mielessäni: " Jes, kala kiinni!" Ei kulunut kauaa kun tajusin että nyt oli kunnon kala kiinni! Kalalla oli voimaa kuin hyeenalla.
Kun kala tuokion taistelun jälkeen tuli ensi kerran pinnassa poikkeamaan, ajattelin: "Ei saatana, kaameankokoinen mörssäri! Nyt oon edes nähnyt tuon, mun on pakko saada tuo ylös, tätä kalaa en menetä!!!".
Kala painui takaisin uppeluksiin ja jatkoi vääntöä, haastoin kalan ja otin takaperinaskeleita ja koitin pakottaa sitä ylävirtaanpäin jotta omaisin saumoja ylösottoon. Taistelu oli jännittävä enkä jälkeenpäin osaa sanoa kauanko siinä kesti, ajantaju katosi.
Kun kala osoitti väsymyksen merkkejä ja nousi pinnalle entistä lähempänä, häkellyin ja totesin että tuota en saateri yksin saa ylös. Katsoin olkani yli ja näin rattaita työntävän miehen.
Huusin:
- Hei apua! Ei täällä hengenhätää mutta nyt on ennätyskala kiinni, voitko tulla haavimieheksi?!
Mies tuli auttamaan lapsi mukanaan, pyysin ottamaan teleskooppihaavini ja nappaamaan kalan sitten kun siihen tulee mahdollisuus. Pudotusta veteen oli reilut pari metriä, mies kurotti ja kauhoi.
-Tää haavi ei ylety veteen!
Haavin olisi pitänyt olla 30 senttiä pidempi jotta kalan olisi saanut ylös, homma oli pienestä kiinni.
Kala alkoi olla aivan naatti, annoin virvelin ohikulkijahemmolle.
- Pidä tuota, älä anna kalalle yhtään siimaa.
Kiipesin suojakaiteen toiselle puolelle haavin kanssa ja kurotin vettä kohti. KALA HAAVISSA!
Aloin häpeilemättä ulvomaan iloani, paiskasimme miehen kanssa tassuja ja onnittelimme toisiamme, KALA PERKELE HAAVISSA!!!
Annoin taimenelle puukonkalautuksia niskaan ja olin täysin lumoutunut mahtikalasta. En päästänyt ohikulkijaa ja lasta vielä lähtemään.
-Tää on mun uus enkka, voisitko ottaa kalasta ja musta pari kuvaa?
Ystävällinen mies otti kuviakin ja onnitteli vielä saaliista.

Ohikulkijamiehen eka foto

Koukku ei ollut kiinni suussa vaan sen kaikki kolme haaraa olivat kalan oikeassa silmässä. Omituinen koukutuspaikka ei pilannut iloani, sytytin tupakan ja soitin kalakaverilleni Lastuselle Hankasalmen suuntaan.
Lastunen sanoi:

- Kuulostat siltä että on tainnut joku särki nousta pilkillä..
- Joo, kuuskytkolmesenttinen luonnontaimen, kuuskytkolme!!!

Taimenennätykseni parani 52 sentistä yhdellätoista sentillä lukemaan 63. Ottiajankohta oli noin kello puoli yksitoista. Lähdin kiireenvilkkaa kohti kotia kotia, matkalla toppasin lähikaupan puntarilla, painoa 2,5 kiloa.
Kotona vedin pussista kalan esiin,  kaksivuotias tyttöni huudahti:" Isi on saanut kirjolohen!". Viisivuotias tyttöni tähän: "Ei se oo mikään kirjolohi, se on TAIMEN!". Yritettiin ottaa poseerauskuvia mutta kameran linssi oli sen verta huurussa että homma meni snadisti  reisille.
Perkasin kalan kiireenvilkkaa,laitoin sen jääkaappiin ja läksin kahdeksitoista töihin. Oli harvinaisen hauskaa olla lenssuisena sunnuntaina töissä, olla keskenään polleana!

Sitte muutama kuva:

Huuruisesta linssistä huolimatta olo kuin maailmanomistajalla

Ei tiskipöytäpönö vaan hellapönö valintatalon pussilla höystettynä

Pää

Tässä näkyy mihin uistin lopulta tarttui

Ei voi kuin olla onnellinen