sunnuntai 7. marraskuuta 2010

JAE 5. SKRUIDELIT

Ystäväni ei ala-asteikäisenä osannut lausua englannin kielen oravaa merkitsevää sanaa squirrel, siispä hän sanoi oravia persoonallisesti skruideleiksi. Oravat ovat sellaisia otuksia että niihin voi törmätä miltei kaikkialla. Yleensä kohtaamisia voi kuvailla sanalla hellyyttävä, joskus taas törmäyksiä täytyy kuvailla aivan muilla sanoilla. Kirjoitan joistain kohtaamisista.
   Hietaniemen hautuumaalla asuu tunnetusti suuri oravapopulaatio, eräänä keväänä olin kiertelemässä aluetta Pohjois-Savolaisen puutarhurijoukkion kanssa. Minua harmitti kovasti kun en ollut tajunnut ottaa mukaan pähkinöitä taskunpohjalle pyörimään, olisin halunnut ruokkia puuhkahäntiä. Tuttavallinen orava tuli moikkaamaan minua siten että minun oli mahdollista sanoa sille käsipäivää. Puutarhurineidot ihastelivat kilttiä ja pelotonta kurrea ja yksi tytöistä lähestyi oravaa kättelyaikeissa. Orava ei ollut enää kiltti vaan sitä ketutti kun jo toinen ihminen peräjälkeen halusi kätellä sitä ilman että antaa palkintoa, siksipä se puraisi tyttöä ja lähti lipettiin.
   Kalareissuilla oravat ovat pari kertaa aiheuttaneet minulle paskahalvauksia. Kun käyn kunnon ryteiköissä yksin kalassa, olo on harras ja aistit ovat herkistyneet ääriasentoon. Kun istuksii tarpeeksi kauan samoilla sijoilla, alkaa ympäristöstä kuulua eläinten rapinaa ja ääntelyä. Mm. Itä-Ähtärissä eräällä retkellä olin saada sydärin kun kurre laskeutui selkäni takana olevaa puuta pitkin aivan viereeni, kun sitten käänsin pääni ja huomasin oravan joka tölläsi minua ei järveen tippuminen ollut kovin kaukana, oravakin luonnollisesti säikähti säikähtämistäni.
   Viime kesänä kohtasin työpaikalla oravia iljettävimmillään. Työpaikkani oli puutarhamyymälässä jossa myydään kaiken paljouden muassa muovista tehtyjä suihkulähdealtaita. Kävellessäni eräänä päivänä allashyllyn ohi tunsin nenässäni inhan hajun, kalman. Aloin etsiä mistä päin hyllyä kuolema nenääni hiipi, siirtelin suuria altaita ja erään allaspinon alta löytyi hajun alkulähde. Aluksi näky visualisoitui aivoissani linnunpesäksi joka kuhisee kärpäsentoukkia, haju oli kiusallisen pistävä. Huomasin syherössä käpälän  ja leukaluun ja aivoni loihtivat kuvan oravasta, Bingo! Orava raukka oli ollut kiipeilemässä altaiden päällä, liukastunut ja tippunut ansaan jonka seinämät ovat niin liukkaat että mestärikiipeilijänkään on turha haaveilla pakenemisesta. Noudin siivousvälineet, tukin sieraimeni ja siirsin toukkaisan raadon työpaikan tontin rajojen ulkopuolelle.
Noin kuukausi kului kun jälleen ruumistuoksut hyökkäsivät klyyvariini, arvasin mitä löytäisin ja mistä sen löytäisin. Tismalleen samaan allasväliin oli joutunut orava ja se oli pitkälle mädäntynyt sekä toukkien kansoittama ja haisi karmaisevan pahalle. Oletan että edellinen epäonnenorava oli ollut hemaiseva neito joka oli jättänyt jotain kiihottavaa tuoksua ansaansa ruumislemun lisäksi, epäonnen orava numero kaksi oli kaiketi himokas poikamieskurre joka oli mennyt ansaan lemmenleikit mielessään. Voi orava parkoja kun kuolivat ja voi Jaakoppi parkaa kun joutui sotkut siivoamaan!
   Harva on kuullut oravien ääntelyä, minä kuulin viime kesänä moista ja itsevarmuuteni mielenterveyteni loistavasta tolasta oli koetuksella, tässä suora lainaus muistiinpanoarkistoistani...

Muistikirjasta 28. 7. 09:

... Istun paraikaa Härmälänryteikön betonilaiturilla, nautin oluesta, olosta ja tupakasta. Tänne tuli hetkeksi kolme pulua, lintua siis, katsomaan toimiani puusta ja kiven päältä. Lähtivät tuokio sitten menemään, yhdestä sain näpsäistyä kuvan.

TUOHON TULI ORAVA ÄÄNTELEMÄÄN KIPEÄLLÄ ÄÄNELLÄ! KUULOSTAA KISSALTA, KUVASIN SITÄ HIEMAN. ÄÄNI TALLENTUI. OUTOA.

...nyt tässä kävi jo susikoira ja pulutkin palasivat, taivas näyttää hivenen sateiselta. Olut on kyllä saaterin hyvää. Huh, jos en olisi saanut tuon pöpin oravan ääntä nauhalle, epäilisin olevani kajahduksen partaalla ...

Linkki kurren nau´unnan kuunteluun:
 
http://www.youtube.com/watch?v=liZ6SF8YIs4

JAE 4. KUMIVENEILY ON ERI KIVAA osa 2.

Tuleva kertomus on hölmöjen poikien hölmöä toimintaa, siitä ei kannata ottaa mallia. Tarina sattui Seinäjoella  3.-4. toukokuuta vuonna 2004.

Oli kaunis tiistai ja kello oli vierähtänyt puolen päivän tietämille, istuskelimme muutaman ystäväni kera kaffittelemassa Mallaskosken panimon terassilla. Ystäväni Late ehdotti: ” Kuule Jake, pitäiskö vähän puuhastella tänään jotain? ”. Katselimme Seinäjoen läpi virtaavaa Seinäjokea ja ehdotin josko selvitettäisiin mihin joki vie, ystäväni innostui ajatuksesta ja ryhdyimme heti pikaisiin valmisteluihin. Ostimme kaupasta 50 euroa maksavan  sinikeltaisen kumiveneen, minulla oli tunne että veneen väri on hyvä enne (kts. jae 3.). Seuraavaksi oli hankittava evästä.
   Ostimme kaupasta ensi alkuun tupakkaa, sinappia ja makkaraa. Sitten kävimme vakavan keskustelun. Mitä juomaksi? Jake: ” Pitäiskö käydä A-marketissa ostamassa pari putelia tiukkaa matskua? ”. Late: ” Tiukkiksesta menee kyllä tosi humalaan. Kantaakohan meidän paatti matkustajien lisäksi paria olutkoria? ”. Jake: ” No mutta keveneehän se siinä matkan varrella, ostetaan kaljaliiniä. ”. Alkuvalmistelut oli hoidettu uskomattoman ripeästi ja sitten olimmekin taas panimon edessä Kaanaa Linesin laiturilla täytetyn kumiveneen vieressä polttelemassa jänskäkessuja.
   Pari ystäväämme oli mukana laiturilla jättämässä meille jäähyväisiä. ” Olette kyllä ihme tolloja, yrittäkää olla hukkumatta. ” toivottelivat toverimme. Kumiveneen sietokyky oli kovilla kun ahtauduimme paattiin makkaroiden ja 48 oluen kera, vedenpinnan ja laidan yläosan väliin ei paljoa ilmaa jäänyt. Joen virtaus oli melko laimea ja tästä syystä airojakin piti välillä käyttää, pääpaino oli kuitenkin rennossa nautiskelussa kun päiväkin oli niin kaunis.
   Ohittaessamme Marttilan opiskelijakortteeria rannalta kuului iloinen tervehdys.
 Kysyin:       ” Kukas piru tuolla huutelee”. Kaveri: ” Se on mun opettaja, soitin sille aamulla etten pääse kouluun kun pitää lähteä viemään koiraa piikille. Taisinpa jäädä nalkkiin pikku
juksauksesta.” . Muutaman oluen jälkeen tajusimme että olisi sittenkin pitänyt ostaa tiukkaa juomaa mallastuotteiden sijaan, kumiveneessä alkoi vallita kusihätä. Ensimmäinen rantautuminen ei mennyt ihan oppikirjojen tapaan, Late tipahti lähes vyötäröä myöden jokeen jyrkältä rantapenkalta. Tapahtuneesta opimme että oli hätä kuinka kova tahansa, kannattaa etsiä turvallinen rantautumispaikka.
   Matka edistyi hitaasti mutta varmasti, juttujen taso laski tuntien ja paatin vieriessä eteenpäin.
Late: ” Ootko koskaan miettinyt peukaloisen retkiä? Entä jos siitä Nils Holgerssonista ei koskaan tullutkaan peukaloista, jos ne hanhet oli vaan saatanan isoja..”.
 Jake: ” Nii, ja linnuista puheen ollen toi Iineshän on täys lunttu. Treffailee vuorotellen Akua ja Hannua ja monesti jotain muitakin tyyppejä. Täys lunttu! Aku ansaitsis niin paljon parempaa.”.
   Päivä oli muuttunut jo keskiviikoksi ja yö oli pimentynyt kun retken ensimmäinen oikea vastoinkäyminen kohtasi kaksikkomme, alkoi satamaan. Emme kuitenkaan sadetta pelästyneet vaan päätimme vielä tuokion jatkaa matkaa. Kun ukkonen ilmoitti itsestään, päätimme rantautua ja etsiä yösijan. Onneksi retken maakunta oli Etelä-Pohjanmaa, löysimme nimittäin melko läheltä pellon jossa oli lato joka oli täynnä pahnoja. Olimme hitusen humalassa ja innoissamme hautauduimme pahnoihin, se oli huono idea. Olkipöly alkoi kutittamaan niin maan vietävästi. Kutitus ei kuitenkaan lopulta estänyt rättiväsyneitä toveruksia nukahtamasta melko nopeasti latoon saapumisen jälkeen.
   Aamu oli karmea. Heräsimme aamuiseen kylmyyteen ja päänkivistykseen muutaman tunnin unien jälkeen.
Jake: ” Missäköhän pirussa me ollaan? ”.
Late: ” Voi juku Jake! Nyt ollaan pinteessä. ”. Retkivalmistelumme edellispäivänä olivat olleet niin nopeat ettemme olleet ymmärtäneet ostaa alkoholittomia juomia. Joimme kankkuseemme olutta ja söimme kylmää kyrsää kun muutakaan ei ollut tarjolla. Päätimme jättää kumiveneen rantautumispaikalle ja lähteä nopeasti matkaan että mahdollisuudet ruokakaupan löytymiseen lisääntyisivät. Ihmisasutusta ei näkynyt missään.
Kävelimme peltoja ja pajukoita pitkin aimo matkan ennen kuin löysimme autotien. Kun lopulta pääsimme asfaltoidulle tielle, löysimme kyltin jossa luki Aunes.
 Late & Jake yhdestä suusta: ” AUNES, MIKÄ V***N AUNES!!! ”. Auneksesta lähdimme maantietä pitkin talsimaan kohti Seinäjokea, manailimme hiukan ”fiksua” ideaamme jättää puhelimet pois matkasta jottei ne vaan kastu veneillessä.
   Päivä alkoi olla paahtava ja vointimme oli surkea. Nestehukan ja alkoholimyrkytyksen takia tuntui että kohta lähtee taju jos ei juotavaa saa jostain ja pian. Ensimmäinen tuttu maamerkki oli saapuminen Heikkilänmäelle, ei tarvinnut enää kauaa taittaa matkaa kun peltojen takana näkyi paratiisi, Seinäjoen keskustan laidalla sijaitseva ABC. Jano vain paheni kun näimme kyltin jonka juurella halusimme pian olla, olimme kuin janoiset Saharassa nähdessään kangastuskeitaan. Huoltsikka ei onneksi kuitenkaan ollut kangastus ja lopulta huomasimme huojuvamme sen pihalla. Ostimme molemmat puolen litran mukit jääkylmää jaffaa ja täytyy sanoa että harvoin limppari on maistunut yhtä hyvältä! Onnemme oli viimein kääntynyt , onnetar materialisoitui eteemme huoltoaseman pihassa erään tutun tytön muodossa, hän katsoi voipuneita olemuksiamme ja kysyi haluammeko kyydin koteihimme. Totta hitossa halusimme.
Autossa Late vannotti : ” Jake, lupaa että ei enää ikinä lähdetä tutkimaan jokia.”.

Nyt kun on vuosi on 2010, emme ainakaan tähän mennessä ole Laten kanssa tehneet uusia kumiveneretkiä, ehkä hyvä niin.

JAE 3. KUMIVENEILY ON ERI KIVAA osa1.

Tämän kirjoituksen tapahtumien ajankohta sijoittuu jonnekin vuosituhannen alkupuolelle, erään kevään toukokuuhun Ähtärissä. Vuosia on vierinyt eikä muistiinpanoja retkestä ole löytynyt, siksi on luotettava homehtuneiden aivosolujen piinaamiseen.
 Päätimme kolmen ystäväni kanssa toteuttaa kumivenesafarin koska idea siitä vaikutti riemukkaalta, eipä siis muuta kuin tuumasta toimeen! Ensimmäiseksi piti käydä naapurikunnassa Tuurin kyläkaupassa ostamassa Keskisen Vesalta kumiveneet, ostimme kolme oranssimustaa Explorer 200:sta . Neljännellä hepulla oli sinikeltainen paatti, jonka hänen pappansa oli voittanut arpajaisista. Keskisen reissun jälkeen kävimme Ähtärin S-market Nallessa rankaisemassa äitiemme tilejä eväsostosten verran, sitten vaan kotiin pakkaamaan! Yksi kaveri porukastamme ei uskaltanut kertoa kotonaan retkiaikeesta mitään, sillä pelkäsi isänsä kieltävän osallistumisen, hän kertoi kotonaan että lähtee kaverin mökille testaamaan kumiveneitä. Oma perheeni oli asian suhteen täysin salliva, joskin he olivat pahoillaan päätöksestämme jättää pelastusliivit pois matkatavaroista niiden epäkäytännöllisyyteen vedoten.
Saimme kyydin Kellomäen pirtille asti, jonka pihalta kävelimme vermesten kanssa reilun kilometrin pituisen matkan vaelluspolkua pitkin Keskisen Sappion rantaan. Sappiojärvi on pitkulainen vesialue joka jakautuu kolmeen osaan: Yläiseen, Keskiseen ja Alaiseen Sappioon. Rannalla uurastimme venheet täyteen ilmaa ja laitoimme matkatavarat muovipusseihin. Tunnelmointikessujen jälkeen oli  aika lähteä matkaan!
Sappiolla on mukavaa soudella, sillä asutusta ei juurikaan satunnaisten mökkien lisäksi ole ja rannat ovat paikoin jylhiä ja jyrkkiä, erämaista tunnelmaa lisää majavien läiskyttely  ja muu luonnon ääntely. Majavat koituivatkin ensimmäisen venerikon syyksi. Siirtyessämme Alaiselle Sappiolle meidän oli ohitettava ohuen ohut salmi johon talttahampaat olivat kaadelleet aimo määrän puita. Varovaisuudesta huolimatta veneeni sai puhkaisevan osuman kaatuneen puun oksasta ja alkoi pikkuhiljalleen tyhjenemään. Ilta oli edennyt sen verran että alkoi hieman hämärtää, päätimme lyhyen paikkausoperaation sijaan pysähtyä erään niemennokkaan leiriytymään. Pystytimme teltan, teimme tulet, valmistimme ruokaa, ongimme ja olimme hirmu iloisia kun olimme saaneet muutettua ideoinnin käytännöksi. Olosuhteet retkellä olivat mitä mainioimmat, sateesta ei ollut missään vaiheessa koko retken aikana tietoakaan.
Aamulla heräsimme pienestä kupoliteltasta tiheästä rykelmästä kuin koiranpennut konsanaan, valmistimme hieman aamiaista ja huomattuamme Jeesus-teippipaikan toimineen veneessäni lähdimme jatkamaan matkaa.
Soudimme aurinkoisessa ja vienotuulisessa säässä ja meidän seuraavana tehtävänä oli löytää Alaisen Sappion perukoilta Sappiojoen alkukohta. Hetken harhailtuamme alun löysimme ja sitten alkoikin retken hauskin vaihe! Sappiojoki ei ole oikeastaan joki vaan pikemminkin puro jossa kumiveneellä liikkuminen onnistuu vain keväällä vetten ollessa tarpeeksi korkealla. Purossa etenimme peräkanaa, sillä missään vaiheessa ei ollut sellaista kohtaa jossa veneet mahtuisivat rinnatusten. Virta vei veneitä  mukavaa kyytiä eteenpäin ja paattien ohjastajat olivat veneiden etuosissa laitojen päällä polvillaan, yhdellä muovimelalla estämässä kumivenettä törmäämästä pahimpiin puhkomisuhkiin. Reitti oli mukavan metsäinen, lopulta virta muuttui hulluksi koskeksi parinkymmenen metrin pituiseksi matkaksi ja jouduimme raahaamaan veneet rantaa pitkin tappokohdan ohitse. Kosken jälkeen avautui eteemme peltoinen maisema ja pysähdyimme erään pellon reunassa olevan hirvikämpän pihaan syömään ja tutkimaan veneiden vaurioita. Explorerit saivat tuossa vaiheessa liikanimen Exploder, ilmastointiteippiä kului erityisesti paattien pohjien paikkaukseen, naapurimaanlipunvärinen vene ei ollut saanut minkäänlaisia vaurioita.
Matka jatkui pellon välissä kulkevaa pientä  uomaa pitkin, olo oli kuin intiaaneilla, pellolla joutsenet tarkkailivat outoa letkaa. Kun maisema muuttui taas metsäiseksi,  vanhat kunnon majavat pakottivat meidät taas rantautumaan, olivat veijarit tehneet läpipääsemättömiä patoja noin 50 metrin matkalle. Kun pääsimme taas vesille, alitimme Ähtäristä Seinäjoelle vievän maantien ja puro muuttui ensi kerran hieman joenoloisemmaksi. Koivujen ympäröimä  mukava virta päättyi lopulta avautuen Ouluvedeksi.
Ouluvesi on järvi joka koristaa Ähtärin keskustan kupeita. Enää emme saaneet nauttia virrassa lillumisesta, oli otettava  soutuvaihde pitkästä aikaa käyttöön. Ouluvesi on Sappiota leveämpi ja suurempi järvi, tämä johti illuusioon matkan etenemättömyydestä. Kovia kokeneet oranssimustat olivat loppurytistyksen aikaan jo melko tuhnussa kunnossa ja niitä oli hieman työlästä soutaa.
 ¾ retkueesta seurasi tilkkasen kateellisena uljaasti etenevää keltasinistä, jonka ohjastaja ei vaikuttanut lainkaan uupuneelta.
Kun vaan soutaa soutamisen perään, saapuu varmasti jossain vaiheessa perille, näin kävi myös meille ennen pitkää. Parkkeerasimme keskustan kohdalla olevalle uimarannalle, Saharannalle.
Ensi töiksemme rynnimme lähimpään kauppaan hakemaan virvokkeita ja tämän jälkeen pystytimme rantaan teltan ja aloimme juhlia hienoa saavutustamme! Juhlistaminen oli perinpohjaista ja jatkui yömyöhään. Aamulla telttamme oveen koputettiin ja ihmettelimme että kuka piru kehtaa herättää sankarillisen retkikuntamme? No herättäjä oli ystävällinen kaupunginpuutarhuri Karen, joka kyseli että mitäs ne pojat on juhlistaneet. Kerroimme retkestä ja kaupunginpuutarhuri piti tarinasta. Lopuksi hän kuitenkin sanoi: ”En epäile ettettekö te tekisi sitä, mutta kai te pojat sitten siivoatte tämän rannan?”. Me sanoimme että totta pirussa siivotaan. Teltasta ulostautuessa näky oli kuin rokkijuhlilta, hillitön määrä roskaa ja paskaa kaikkialla, vessapaperia puussa, tyhjiä virvoikejuomapulloja joka paikassa. No kyllähän me pojat tehtiin huolellinen siivous, kuten asiaan kuuluu. Kaiken tämän jälkeen oli mukava talsia muutama kilometri omaan kotiin ja omaan sänkyyn.

Kartasta löytyy vesistöt:
http://kansalaisen.karttapaikka.fi/kartanhaku/osoitehaku.html?cx=3349237&cy=6949252&scale=200000&tool=siirra&query=hae&hakutapa=osoitehaku&nimi=&osoite=kellom%C3%A4entie&kunta=%C3%A4ht%C3%A4ri&isShown=true&lang=FI

JAE 2. ENSIMMÄINEN KALANSAALIS


Lastenkin mielestä kalastus on mukavaa puuhaa, jos vanhemmat sen sellaisena kykenevät ja etenkin haluavat lapsille esittämään. Olen neljästä veljeksen perheestä ja tuossa poppoossa järjestyslukuni on kolmonen, maskuliinisestä jengistä olen kuitenkin ainoa joka kokee eräilyn omakseen ja todella nauttii siitä. Lähisuvusta löytyy luontoihmisiä mutta innokkaita kalastajia ei juurikaan. Pikkupoikana sain kuitenkin onkea ja pilkkiä kouraan sen verran että mukavan leikin kautta tie on myöhemmin vienyt kerta toisensa jälkeen veden äärelle.
Vuoden 2009 alussa päätin että tänä vuonna oman perheeni esikoinen saa tutustua kalastukseen.
Puolisoni oli jo aiemmin hommannut tytölle pilkin, jonka päähän sidottiin koukuton värikäs Rapala. Tuolla lelulla hän tykkää edelleen tänä päivänä leikkiä.Kesällä sitten tyttö oli mukana tonkimassa matoja matofarmiin ja aina kun keräsin niitä mukaani reissuille, kerroin aina: ”Vien näitä sinun keräämiä hienoja matoja uimaan ja tutustumaan kaloihin.”. Totuutta matojen ja kalojen julmasta kohtalosta en vielä ole viitsinyt selventää.  Erään kerran olimme tonkimassa lehtikasan lieroja ja saimme tulta pyrstön alle kun kasassa asui myös ampiaisyhdyskunta, onneksi reaktionopeus oli kohdallaan ja selvisimme ilman pistoksia, matopurkki tosin jäi hermostuneiden amppareiden vartioitavaksi. Toisinaan otin tytön mukaan lähirantaan katselemaan virvelöintiä ja onkimista, kelan toiminta oli tytöstä hirmu kiintoisaa, useimmin kiintoisinta oli kuitenkin kivien viskominen veteen. Rauhallinen ja vapaaehtoinen tutustuminen asioihin on lasten maailmassa tärkeää, muuten voi kiinnostus lopahtaa alkuunsa.
Loppukesällä lähdin yksinäni erään veden ääreen harrastamaan vuoroin virvelöintiä ja vuoroin pohjaongintaa. Esikoinen oli mennyt seitsemältä nukkumaan ja puoliso siunannut minulle tilkkasen vapa-aikaa. Paikalle saapuessani oli yksi ryhmä, onneksi, poistumassa paikalta; ryhmässä oli muutama aikuinen joista jokainen ympäripäissään ja heidän mukanaan muutama alle kymmenenvuotias rasavilli, lasten kielenkäyttö oli todennäköisesti vanhemmilta opittua ja muistutti rekkakuskin stereotyypin manailua. Olin onnellinen kun sain alkaa rauhassa nauttimaan kalastuspuuhistani. Minulle kävi tietysti kuten Aku Ankalle usein, paratiisimainen tunnelma rikkoutui kun paikalle saapui uusia ihmisiä.
Pariskunta noin nelivuotiaan tyttären ja aikuisen miehen kera asettui lähistölleni kamoja virittelemään. Lapsi leikki rantakivillä ja kaikki kolme aikuista alkoivat intohimoisesti paiskomaan vieheitä veteen. Aina kun lapsella oli vanhemmilleen asiaa, eivät vanhemmat noteeranneet lasta lainkaan ja lopuksi sähähtivät: ”Nyt olet HILJAA! Kalat häiriintyy! Ei olisi pitänyt ottaa sua tänne ollenkaan mukaan!”. Minua moinen sisäisesti raivostutti, päätin kuitenkin että muiden asiat eivät minulle kuulu, tyttöä kävi kyllä sääliksi, väsynytkin oli raukka. Lopulta kun väsymys oli lapsella äärimmillään ja käytös sen mukaista, alkoi vanhemmat kammottavalla tavalla rähjäämään. Ilmaan lensi seuraavankinlaisia lauseita: ”Nyt jos et prkl ole hiljaa, viedään sut korvalääkärille(jota lapsi varmasti pelkäsi)! Jos sä saat mummolassa olla miten vaan ja sua lellitään, niin me ei  tommosta käytöstä hyväksytä, pitääkö sulle suuttua oikein tosissaan, HÄH!!! Miksi sun aina pitää kitistä ja itkeä, oot niin ärsyttävä!”.Lopulta poppoo lähti paikalta itkevä lapsi kainalossa ja vihaisina  kun lapsi oli pilannut kalareissun.  En väitä etteikö itseänikin toisinaan ala ärsyttämään lasten lapsellisuus, en kuitenkaan ikinä käyttäytyisi edellä mainitulla tavalla lapsiani kohtaan, kertakaikkisen kamalaa käytöstä. Jos molemmat vanhemmat ovat kalastuintoilijoita eivätkä ole tenavastaan tippaakaan kiinnostuneita kalastellessaan, olisi kaiketi fiksumpaa jättää lapsi isovanhempien tai jonkun muun ”lellittäväksi”. Kyseisenä iltana pidin mölyt mahassani mutta kyllä jäi katkeran paha maku suuhun reissusta.
Syyskuussa vanhempi tyttäreni täytti kolme vuotta, olimme aiemmin viikolla käyneet hakemassa metsästä onkivavan ja viritelleen siimat, koukut ja kohot kohdilleen. Synttäriaamuna laulettiin, avattiin lahjat, syötiin kakkua ja kaiken tämän jälkeen pyysin sankaria mukaani ongelle, elämän ensimmäisen kerran itse onkimaan. Suuntasimme matkamme Hatanpään arboretumiin Tampereella ja asetuimme laiturille asettelemaan matoa ja syömään eväitä. Saimme ongittua särjen ja tämän jälkeen olikin aika palata kotiin ottamaan isovanhempia vastaan.

JAE 1. SPAADEROLLIN HITSAILUA VETTEN ÄÄRELLÄ

Tupakointi on vaarallista, se tappaa, älä polta tupakkaa. Minä olen dorka, rakastan tupakointia.
Punainen Belmont, sininen Kent, Benson & Hedges, Marlboro, maustamattomat sikarit, ai että ne ovat kieleni päällä makoisia! Monasti nautinnollisimmat tupakoinnit ovat kalastustupakointeja.
  Ala-asteikäisenä jantterina törmäsin ensi kerran kessuaskiin kalareissulla Ähtärinsalmella, ystäväni kanssa emme tietenkään polttaneet Black Death-askia vaan teimme kiusaa saalissärjille; sekoitimme kessut saalisämpärin veteen ja katsoimme mitä kalat pitävät tupakasta. Kyllä ihmispennut ovat julmia ja vailla järjenhiventä.
      Nykyisin juhlistan luonnon parissa oloani savuilla monissa käänteissä, auton ratissa matkalla saalistuspaikalle, kamojen virittelyn ohessa, tuumaustauoilla, heittelyn yhteydessä, eväiden nauttimisen päälle, kaffen tai oluen lomassa ja etenkin silloin kun haluan juhlistaa saalista.
Kesällä 2008 sain tähän mennessä suurimman kalani, kuusikiloisen hauen. Kun kala oli kuivilla, lopetettu ja saaliskuvat otettu, tuli hivenen samankaltainen raukeus kuin parittelun jälkeen. Pakkasin kalavehkeet rauhallisesti kasaan, istuuduin alas, sytytin sikarin ja ilmoitin kanssakalastajille:”Tämä oli tässä osaltani tänä iltana.” Oli niiin mukavaa istuksia, katsella muiden kalastusta ja röyhytellä sikaria!
  Tiedän että vaikka spaaderollin poltto on tappavaa, moni muukin kalastaja harrastaa tuota rituualia. Luonnossa ei ole roskiksia ja spaddu sammuu helposti veteen heitettäessä ja aallot sekä virtaukset kuljettavat pikku tumpin nopeasti pois silmistä. Natsan heittäminen luontoon kuuluu kuitenkin samaan kategoriaan kuin lasten harjoittamat kalojen kidutussessiot, ei siis kannata olla tuplahölmö siten että polttaa ja vielä polttamisen lisäksi sotkee luontoa. Jos ei roskapussia ole mukana, niin stögö taskuun vaan!

Aloitussanat

Minua on aina inhottanut ajatus blogista, syy inhotukseen on johtunut nykymaailman ihmisten itsekeskeisyydestä ja tarpeesta huutaa omia asioitaan maailmalle. Haluan kuitenkin itsekin huutaa maailmalle jotain, nimittäin kalastuksen ja luonnossaliikkumisen ilosanomaa.
Blogin nimi voi jonkun mielestä viitata uskonnolliseen sisältöön, pelko on turha. Hyi uskonnoille, kyllä elämälle ja kalastukselle! Toivon kykeneväni luomaan tekstiä joka innoittaa ihmisiä kaivamaan vanhat kalavehkeet naftaliinistä tai ostamaan virvelisetin ja painumaan kalalle. Nykymaailmassa ulkonaliikkuminen on unohtunut järkyttävän monilta, enemmistö kansastamme makoilee sohvalla teeveetä katsoen tai tietokoneen edessä persettään kuluttaen vaikka maamme luonto kuuluu maailman puhtaimpiin ja kauneimpiin. Tervetuloa lukemaan tai jos tekstit eivät kiihota niin tervemenoa eteenpäin internetin taikamaailmassa!