JAE 23. UUDELLE KYMMENLUVULLE

Lauantai 19. marraskuuta
Yhdeksän tunnin työpäivä takana, Keskisuomen taimenenkurmootusreissun päälle on nukuttu kaksi yötä. Katson säätiedotusta. Sunnuntaiaamulle on luvattu viittä pakkasastetta. No niin, olkoon, huomenna en mene kalalle, vois nukkua oikein kunnolla.

Sunnuntai 20. marraskuuta
Aamufiilarit:
Ei hitto soikoon, mä taidan olla tulossa kipeeksi, töihinkin pitäis mennä...

Kello ehti edetä kymmentä vaille kymmeneen kun flunssasta huolimatta kalakuume iski. "Mä lähden nyt kalaan, nähdään illalla!"
Autoilin koskenrantaan ja otin virvelin takaluukusta, uistinrasiaa hetken tarkkailtuani päätin sitoa siimanpäähän sinisen Bete Krokodilin, legendaarisen haukilusikan. Kyseiseen lusikkaan päädyin siksi että tiesin sen uppoavan kohtisnopeaan.
Keli oli aurinkoinen ja pakkasta -5 astetta, odotukset kalantuloa kohtaan eivät kelin suhteen olleet katossa.
Nakkelin tuokion vakkaripaikallani sillanalustaa, montaa heittoa ei tarvinnut viskata kun ensi kerran kala nappasi kiinni, irtosi parin potkun jälkeen. Tärppi nosti fiiliksiä, ehkä kala vielä nousisi!
      Päätin vaihtaa paikkaa ja mennä spotille missä olin nähnyt pari viikkoa sitten petoja riehumassa. Vippasin Krokodiliä virtaveteen. Ensi heitolla pohjakasveja, sama toisella, kolmannella ja neljännellä...
Heitto oli viides tai jotain kun jysähti! Ensin tunsin tärpin ja totesin mielessäni: " Jes, kala kiinni!" Ei kulunut kauaa kun tajusin että nyt oli kunnon kala kiinni! Kalalla oli voimaa kuin hyeenalla.
Kun kala tuokion taistelun jälkeen tuli ensi kerran pinnassa poikkeamaan, ajattelin: "Ei saatana, kaameankokoinen mörssäri! Nyt oon edes nähnyt tuon, mun on pakko saada tuo ylös, tätä kalaa en menetä!!!".
Kala painui takaisin uppeluksiin ja jatkoi vääntöä, haastoin kalan ja otin takaperinaskeleita ja koitin pakottaa sitä ylävirtaanpäin jotta omaisin saumoja ylösottoon. Taistelu oli jännittävä enkä jälkeenpäin osaa sanoa kauanko siinä kesti, ajantaju katosi.
Kun kala osoitti väsymyksen merkkejä ja nousi pinnalle entistä lähempänä, häkellyin ja totesin että tuota en saateri yksin saa ylös. Katsoin olkani yli ja näin rattaita työntävän miehen.
Huusin:
- Hei apua! Ei täällä hengenhätää mutta nyt on ennätyskala kiinni, voitko tulla haavimieheksi?!
Mies tuli auttamaan lapsi mukanaan, pyysin ottamaan teleskooppihaavini ja nappaamaan kalan sitten kun siihen tulee mahdollisuus. Pudotusta veteen oli reilut pari metriä, mies kurotti ja kauhoi.
-Tää haavi ei ylety veteen!
Haavin olisi pitänyt olla 30 senttiä pidempi jotta kalan olisi saanut ylös, homma oli pienestä kiinni.
Kala alkoi olla aivan naatti, annoin virvelin ohikulkijahemmolle.
- Pidä tuota, älä anna kalalle yhtään siimaa.
Kiipesin suojakaiteen toiselle puolelle haavin kanssa ja kurotin vettä kohti. KALA HAAVISSA!
Aloin häpeilemättä ulvomaan iloani, paiskasimme miehen kanssa tassuja ja onnittelimme toisiamme, KALA PERKELE HAAVISSA!!!
Annoin taimenelle puukonkalautuksia niskaan ja olin täysin lumoutunut mahtikalasta. En päästänyt ohikulkijaa ja lasta vielä lähtemään.
-Tää on mun uus enkka, voisitko ottaa kalasta ja musta pari kuvaa?
Ystävällinen mies otti kuviakin ja onnitteli vielä saaliista.

Ohikulkijamiehen eka foto

Koukku ei ollut kiinni suussa vaan sen kaikki kolme haaraa olivat kalan oikeassa silmässä. Omituinen koukutuspaikka ei pilannut iloani, sytytin tupakan ja soitin kalakaverilleni Lastuselle Hankasalmen suuntaan.
Lastunen sanoi:

- Kuulostat siltä että on tainnut joku särki nousta pilkillä..
- Joo, kuuskytkolmesenttinen luonnontaimen, kuuskytkolme!!!

Taimenennätykseni parani 52 sentistä yhdellätoista sentillä lukemaan 63. Ottiajankohta oli noin kello puoli yksitoista. Lähdin kiireenvilkkaa kohti kotia kotia, matkalla toppasin lähikaupan puntarilla, painoa 2,5 kiloa.
Kotona vedin pussista kalan esiin,  kaksivuotias tyttöni huudahti:" Isi on saanut kirjolohen!". Viisivuotias tyttöni tähän: "Ei se oo mikään kirjolohi, se on TAIMEN!". Yritettiin ottaa poseerauskuvia mutta kameran linssi oli sen verta huurussa että homma meni snadisti  reisille.
Perkasin kalan kiireenvilkkaa,laitoin sen jääkaappiin ja läksin kahdeksitoista töihin. Oli harvinaisen hauskaa olla lenssuisena sunnuntaina töissä, olla keskenään polleana!

Sitte muutama kuva:

Huuruisesta linssistä huolimatta olo kuin maailmanomistajalla

Ei tiskipöytäpönö vaan hellapönö valintatalon pussilla höystettynä

Pää

Tässä näkyy mihin uistin lopulta tarttui

Ei voi kuin olla onnellinen