Liitsien- ja vaappujenvalmistuksen lomassa olin toisinaan pohtinut millaista olisi omin käsin saada aikaiseksi lusikkauistin. Eräänä lauantaina rakkaani valmisti uunissa hornetteja. Hornetit ovat herkullisia siitä huolimatta että ne ovat kananlihaa. En ole koskaan erityisemmin pitänyt kananlihan syömisestä, syy tähän johtaa lapsuuteeni jolloin kodissani oli lemmikkinä kanoja. Kanoilla on typerän eläimen maine mutta kokemusteni perusteella maine ei ole täysin ansaittu, kanojen yhdyskunnissa vallitsee tarkat säännöt joiden noudattamista valvoo johtava kukko. Ruokailun päätteeksi istuin ruokapöydän ääressä ähkyssä ja katselin edessäni olevia kananroippeita.
Ikäiselläni viriilillä 27-vuotiaalla miehellä voisi kuvasta tulla ensimmäisenä mieleen naisen jalkoväli, satun kuitenkin olemaan viriili kalastusintoilija joten koin idealampun pääni sisällä enkä nähnyt pillua vaan tunsin että nyt on aika valmistaa elämäni ensimmäinen lusikka, lähtökohtana kananluu!
Ensimmäiseksi pyörittelin luiden ympärille sidontalankaa, materiaaliltaan jotain ohutta metallia. Langan tarkoituksena oli pitää luut valmistuksen alkuvaiheessa kasassa ja toimia alustana liimalle.
Langanpyörittelyn jälkeen otin esille kakskomponenttiliiman. Liimaa hivelin ympäri aihiota jotta keskiaukko menisi osittain peittoon.
Seuraava vaihe vaatikin jo vähän pohdintaa. Aluksi pohdin että poraisin vieheeseen päihin reijät siimaa ja koukkua varten, luovuin kuitenkin ajatuksesta koska totesin että patentti ei tulisi kestämään. Otin akkuporakoneen käteeni ja porasin reijät molempiin päätyihin. Reijistä ujutin vieheen läpi millisen rautalangan ja tein päihin lenkit joiden päät ängin vieheen uumeniin.
Rautalanka paikoillaan, sitten tarvitaan uistimelle painoa! Otin kanauistimen mukaani ampumaradalle ja paukutin siihen kuteja, ei vaan. Porasin sattumanvaraisesti aihioon reikiä joihin sopivasti mahtui ilmakonpanoksia. Painotus meni arvailuksi kun en tiedä lusikanpainotuksesta hevon persettä.
Painotuksen jälkeen heitin porakoneen nurkkaan ja siirryin maalaushommiin. Maalasin aihion Miranolin hopeisella koristemaalilla, kun maalikerros oli päällä huomasin kuinka epätasainen pinta oli.
Otin jälleen epoksiliiman käyttöön paikatakseni epätasaisuuksia. Santapaperilla pakotin kanaviehettä halumaani muotoon.
Seuraavan maalauskerran tulos näytti jo huomattavasti paremmalta.
Nyt kun lusikka oli koristeluvalmis, lähdin ryöstöretkelle esikoistyttäreni tatuointivarastolle... Löysin tribaalikuvan ja päätin että tällä viehe koristuu ottipeliksi.
Kun tribaali oli kyljessä, päätin lähteä kellariin lakkauspuuhiin. Upotin teokseni uretaanilakkaan ja koin puristusta rinnassani kun hopeamaali alkoi lakan vaikutuksesta valumaan siirtokuvan päälle. Manaillen palasin yläkertaan ja mielessäni puhkuin että tämä ei jää tähän.
Maalasin vieheen uudelleen hopealla ja kävin ryöstämässä uuden siirtokuvatatskan, tällä kertaa kukkasen. Kiinnitin sen vieheen keskivaiheille iskupisteeksi. Seuraavaksi lurautin puolisoltani saatua kynsilakkaa Kindermunayllätyksen suojapallonpuolikkaaseen ja sotkin siihen violettia hilettä. Eikun kynsilakkailemaan...
Vieheestä tuli silmissäni oikein kaunis, ajattelin että tribaalikuvan turmeltuminen oli hyvä asia, tribaalit ovat niin mennyttä aikaa. Ennen kuin uskalsin palata kellariin koittamaan uutta lakkauskertaa, tein kynsilakasta lusikkaan pienen suojakerroksen jotta maali ei reagoisi lakan kanssa.
Lakkaus onnistui ja näin syntyi ensimmäinen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti