Punainen Belmont, sininen Kent, Benson & Hedges, Marlboro, maustamattomat sikarit, ai että ne ovat kieleni päällä makoisia! Monasti nautinnollisimmat tupakoinnit ovat kalastustupakointeja.
Ala-asteikäisenä jantterina törmäsin ensi kerran kessuaskiin kalareissulla Ähtärinsalmella, ystäväni kanssa emme tietenkään polttaneet Black Death-askia vaan teimme kiusaa saalissärjille; sekoitimme kessut saalisämpärin veteen ja katsoimme mitä kalat pitävät tupakasta. Kyllä ihmispennut ovat julmia ja vailla järjenhiventä.
Nykyisin juhlistan luonnon parissa oloani savuilla monissa käänteissä, auton ratissa matkalla saalistuspaikalle, kamojen virittelyn ohessa, tuumaustauoilla, heittelyn yhteydessä, eväiden nauttimisen päälle, kaffen tai oluen lomassa ja etenkin silloin kun haluan juhlistaa saalista.
Kesällä 2008 sain tähän mennessä suurimman kalani, kuusikiloisen hauen. Kun kala oli kuivilla, lopetettu ja saaliskuvat otettu, tuli hivenen samankaltainen raukeus kuin parittelun jälkeen. Pakkasin kalavehkeet rauhallisesti kasaan, istuuduin alas, sytytin sikarin ja ilmoitin kanssakalastajille:”Tämä oli tässä osaltani tänä iltana.” Oli niiin mukavaa istuksia, katsella muiden kalastusta ja röyhytellä sikaria!
Tiedän että vaikka spaaderollin poltto on tappavaa, moni muukin kalastaja harrastaa tuota rituualia. Luonnossa ei ole roskiksia ja spaddu sammuu helposti veteen heitettäessä ja aallot sekä virtaukset kuljettavat pikku tumpin nopeasti pois silmistä. Natsan heittäminen luontoon kuuluu kuitenkin samaan kategoriaan kuin lasten harjoittamat kalojen kidutussessiot, ei siis kannata olla tuplahölmö siten että polttaa ja vielä polttamisen lisäksi sotkee luontoa. Jos ei roskapussia ole mukana, niin stögö taskuun vaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti