JAE 7. SYYSKALASSA INARISSA 19.9-27.9.2010

Sunnuntai:

MATKA

Sunnuntaiaamun valjetessa vartoilin alakerran isäntää, Jaskaa, rinkka vierelläni ja kessu huulillani, tiedossa oli  että edessä on matkustuspäivä. Käppäilimme Tampereen juna-asemalle ja hyppäsimme yhdeksältä junaan jonka keula oli kohti Seinäjokea. Junassa koimme tuulahduksen pohjoista menoa kun retkivarusteisiimme huomion kiinnitti pohjoisessa asusteleva entinen rajavartioäijä:

-         Mihinkäs pojat on matkalla?

-         No Inariin ajateltiin.

-         Mie oon tulossa veljen luota Turusta, tullut oltua pari viikkoa päissään. Nyt pitää mennä tarkistamaan onko miulla vielä tyttöystävää. Mie tiiän kalapaikoista yhtä sun toista, voitte miulta kysellä jos haluatte.

Aluksi ajattelin että ei saatana, nyt täytyy sitten kuunnella viinalta tuoksuvan äijän tyhjänpäiväisiä jorinoita Seinäjoelle asti. Heppu osoittautui kuitenkin sympaattiseksi kaveriksi, eivätkä hänen tarinansa Kekkosen lasketteluretkestä, pontikkajuhlista, suohon uponneesta maasturista, Tellervo Koiviston pissatulehduksesta ja kultakaivoksesta häirinneet matkaamme. Kaikkien tarinoiden väliin tai loppulauseeksi mies ujutti: ”Tulipa silloinkin oltua päissään”. Seinäjoen asemalla toivottelimme hyviä jatkoja ja hyppäsimme alakerran isännän kanssa pois junasta.

  Asemalla meitä oli vastassa Mattii, jonka mökille olimme matkaamassa. Ajelimme pitkin Pohjanmaata Ouluun, missä Jaska kävi tapaamassa isäänsä ja hakemassa Hietasaaren bändikämpästä virvelin; kalastusvirvelin ei rummun osaa..

Ja eikun tien päälle taas! Kemin vaiheilla vaihdoimme kuskia ja niinpä minä pääsin koeajamaan kohtistuoretta farmaripassattia, ajotuntuma oli oikein mukava. Siinä sitten losoteltiin Rovaniemelle pienen Punapippuri-ruokakaupan pihaan missä tapasimme reissun neljännen jäsenen.

Tässä vaiheessa lienee aiheellista nimetä retken päähenkilöt. Alakerran isäntää kutsuttakoon Jaskaksi, Seinäjoen heppu olkoon Mattii ja Rovaniemen sankari saakoon nimekseen Kentsu.

    Kävimme Punapippurissa eväs- ja olutostoksilla. Kentsu halusi päästä koeajamaan Passatia ja tässä vaiheessa käteeni ilmestyi metallipurkki joka sanoi: ”TZIH!”. Kentsu varoitti minua juomasta yhtä metallipurkkia enempää sillä hän oli vain koeajolla. Jossain vaiheessa pysähdyimme tupakkatauolle ja päätimme suorittaa kaksieuroisen kanssa kuskiarvonnan:

-         Kumman valitset?

-         Kruunan.

Kolikko lentää ilmassa ja siitä tulee klaava, molempien suusta kuuluu: ”Vittu!”. Vittua seuraa hämmennys ja ymmärrämme että emme olleet sopineet säännöistä, kumpikin luuli hävinneensä. Uuden arvonnan onnelliseksi voittajaksi päädyin minä, ja näin käteeni materialisoitui jälleen metallipurkki joka sanoi: ”TZIH!”.

  Illan pimetessä passatti eteni tasaisen varmasti  kohti määränpäätä, Inaria. Mökki jota aioimme pitää päämajanamme, olisi vielä maanantain puolipäivään asti asutettu, matkalla pohdimme majoitusmahdollisuuksiamme. Hetken pohdimme äpärämäistä hotelliyötä, tulimme kuitenkin järkiimme ja päätimme etsiä laavun. Saariselän maisemissa kiertelimme tovin kunnes päätimme että fiksuinta on painella suoraan Inariin ja etsiä yösija sieltä.

  Ajoimme hiljaisen Ivalon ohi ja lopulta pysäköimme auton tienvarteen Inarissa. Mattii ja Kentsu muistivat erään laavun Juutuanjoen varressa, niinpä otimme yöpymisvarusteet ja iltapalat mukaan ja lähdimme taskulamppujen valossa käppäilemaan kohti yöpaikkaa.

    Löysimme mukavan avolaavun ja ryhdyimme pistämään notskipaikkaa tulille Juutuan jylistessä vieressämme. Oli karmeaa olla legendaarisen joen ääressä tietoisena siitä ettei meillä ollut mitään valtuutusta kalastaa  kuturauhoituksen ja ulkopaikkakuntalaisuutemme takia. Ulkopaikkakuntalaiset saavat kalastaa vain perhovehkeillä, jos saa leu´usta virvelin kanssa heilumisen johdosta niin voi syyttää vain peilikuvaansa. Ilta sujui makkaraa paistellen, saattaa olla että sitä tuli myös hieman olutta, brandya ja Tasavaltaakin maistettua. Pitkän matkapäivän päätteeksi oli mukavaa kääriytyä makuupussiin ja viimeisenä aatoksena pohtia että johtaako kosken jyly yön aikana housujenkasteluun.

Maanantai:

UKKONEN AIHEUTTAA PASKAHALVAUKSEN

  Olin ensimmäisenä jalkeilla aamulla ja ryhdyin laittamaan nuotiota lämpiämään, yöllä ei tullut kylmä vaikka olin matkassa ohuella makuupussilla ja lämpötila oli ollut nollan huitteilla. Liekkö kohtuudella nautittu pakkasneste verisuonissa toiminut lämmikkeenä? Käytyäni sivaltamassa helmeilevän huomenvirtsan, kuului käteeni ilmestyneestä metallipurkista TZIH!-ääni. Tähän ääneen saattoi myös Mattii herätä, Kentsu ja Jaska jatkoivat hirsien vetämistä. Päätimme Mattiin kanssa tehdä paskamaisen aamuherätyksen pojille kymmenen maissa. Kuvittele seuraavaa, olet päässyt pakoon paskaa maailmaa Inarilaisen laavun huomaan, nukut onnellisena ja unessa alitajuntasi työstää ajatusta upeasta heräyksestä majesteettisen kosken toivottaessa sinulle hyvän huomenen. No mitäs käykään, heräät ääneen: TI-TI-TI-TI-TI....TI-TI-TI-TI-TI !!

 Ajattelet: ” Kusipäät, huorat, saatanan äpärät! Mä en tullut Inariin herätäkseni kännykän herätyskelloon! Nuo kaljaa litkivät tontut ansaitsevat turpasaunan!”.

Mattiin ja minun onneksi pojat eivät jaksaneet nousta kurmoottamaan meitä vaan jatkoivat torkuskelua.

    Lopulta kaikki olivat pystyssä ja aamutoiminnan jälkeen lähdimme autoilemaan kohti mökkiä. Edelliset asukit olivat juuri tekemässä lähtöä, parit sanat vaihdeltiin ja sitten oli pakko jo päästä rantaan heittämään paineenpoistoheitot. Kauaa ei tarvinnut heitellä kun jo ensimmäine harjus oli siiman päässä. Ensimmäisen kalastuspäivän mökkirantaheittely tarjosi minulle kolme harjusta joista yksi oli niin pässi tai nälkäinen että se tarttui vieheeseen kaksi kertaa, ensikertalais-Jaska sai päivän parhaan saldon; elämän neljä ensimmäistä harjusta.

                                          Mökkirantaa

   Inarin saamelaisen tyttöopiston yläpuoliselle taivaalle alkoi ilmestyä synkkiä pilviä jotka hitaasti tulivat päämajaamme kohti. Emme kuitenkaan kokeneet niitä erityisen uhkaaviksi sillä valmistelimme soutu-uisteluretkeä siiat ja taimenet salaisissa unelmissa välkkyen. Kun kaikki oli valmista, ahtauduimme veneeseen ja vene työnnettiin vesille. Samaan aikaan kun vene irrottautui rannasta kuului hillitön pamaus, ukkonen perkeles, ei auttanut kuin palata puolen minuutin vesilläolon jälkeen rantaan. Päätimme seurata tilannetta yksien oluiden ajan, varttiin ei pamauksia kuulunut joten lähdimme kalastushimoissamme uuteen yritykseen.

   Mattii souti venettä, Kentsu ja Jaska istuivat keskellä ja minä veneen perseessä. Keli oli täysin tuuleton, katselin vedossa olevia siimoja ja ihmettelin kun vavastavani lähtevä kuitusiima ei ollut vedessä vaan korkealla kaarella veden yläpuolella. Soutumies ihmetteli samaa asiaa omassa päässään mutta kumpikaan ei maininnut asiaa ääneen. Kuumottavaksi tilanne muuttui siinä vaiheessa kun hiilikuituvapani alkoi päästämään sähköistä rätinäsaundia, laskin paniikissa vavan käsistäni veneen pohjalle ja heti tämän jälkeen seurasi väläys ja hillitön pamaus, pamausta vahvistivat järveä ympäröivät kukkulat.

Kentsu: Nyt saatanan nopeasti rantaan!!!

Mattii: Niin mäkin vähän ajattelin että kannattais ehkä lähteä rantaan...

Selvisimme rantaan emmekä enää halajanneet takaisin vesille. Päätimme sen sijaan lämmittää saunan ja alkaa juhlimaan ensimmäistä mökki-iltaa ja retkemme ensimmäistä Inari-päivää. Naureskelimme puolishokkisesti järvitapahtumille kun kaikille selvisi kalastusvälineideni kummallinen käytös. Ensimmäisenä mökki-iltana keskustelumme maneereihin juurtui päissään-sanan viljeleminen. ”Vois mennä lämmittämään saunaa, päissään.”

Tiistai:

JÄRVELLE VIE TIE

Tiistaiaamuna poppoolla oli hiukan hiukset kipeät, Kentsu tunsi aamupäivällä olonsa ajokuntoiseksi ja niinpä lähdimme Ivaloon hoitamaan asioita. Ruokakaupasta ostettiin eväät ja olutreservit ja Alkosta oli hankittava Jaloviinaa. Suutari-Sepon kalastusliikkeestä tarttui kela ja yksi lusikka, muutkin lievästi ostelivat,  Jaska esim. hommasi kevyen vavan.

   Paluumatkalla Inariin olo kävi hiukan tukalaksi kun kankkunen meinasi iskeä mutkaisilla teillä, olon totaalisen romahduksen esti kuitenkin maamme paras radiokanava, Radio Inari. Saamelaiskeskuksesta Siidasta kipaisimme läänikohtaiset kalastusluvat, joihin oli ympätty muutama euro kuuluisaa lapinlisää.

  Mökillepaluun jälkeen Mattii ja Kentsu hyppäsivät melko pian uudelleen autoon ja lähtivät hakemaan veneeseen polttoainetta, sitä pojat ostivat noin satasella. Pakkasimme tavaramme katettuun Big Busteriin, yllättävän hyvin reput, ruoat, kalavehkeet ja oluet veneeseen mahtuivat. Hyvästä pakkauksesta saimme kiittää vanhaa kunnon Kentsua jolla täsmällinen tavaroidensijoittelu on erityislahjakasta toimintaa.

                                          Kentsu värkkää Busterissa

   Päivä oli kaunis kun vene starttasi matkan kohti Luolikkosaarta, saarta joka oli jo aiemmin osoittanut luotettavuutensa kalastuspaikkana. Kun Busterin perseessä oli 50-heppainen bensasyöppö, ei siirtymään kulunut miljoonaa tuntia kun olimme jo rantautuneet määränpäähämme.

Heti kun vene oli rannassa, lähdin malttamattomana kohti paikkaa josta olin edellisreissulla saanut mittataimenen. Rynnittyäni perille sidoin siimaan kiinni mustapunakulta-Loton ja aloin viskauksen. Viiden heiton kuluttua olin saanut 43- ja liki 40-senttiset harjukset, ensin mainittu oli uusi harriennätykseni.

   Pojat tulivat hivenen perässäni ja nähdessään saaliini he kysyivät: ” Mikä viehe?”. Kentsulta ja Matilta löytyi samanlaiset rasioista ja pian hekin kiskoivat harjuksia rantaan. Jaska ei saanut kaloja rantaan mutta hyvin lähelle kuitenkin, muutaman kerran silmämääräisesti mittataimen seurasi aivan rantakiven luo vieheeseen kuitenkaan iskemättä. Minä sain kunnian olla ensimmäinen taimenennarranut kun punamustaan Lottoon iski säälittävän pieni täpläkylki, kala oli pienen ahvenen kokoinen.

                                          Kalastaja iloinen, harjukset kuolleita

                                           Jaska "taimenkivellä"

  Huolimatta loistavasta kalastuspaikasta lähdimme melko pian kohti Kärppäsaarta ja siellä sijaitsevaa  autiotupaa, matkalla näimme legendaarisen Vallenkarin josta Kentsu oli kertonut meille siinä määrin kiinnostavasti että paikka oli kehittynyt mielissämme kalamiehen maanpäälliseksi paratiisiksi, Kentsukin näki tarinoista huolimatta paikan ensi kertaa elämässään...

                                                    Tarunhohtoinen Vallenkari

Kärppäsaaressa oli kelpo laituri rantautumiseen ja nukkumatilaa yllin kyllin. Sytytimme nuotion ja paistoimme hiilloksessa herkullisia harjuksia, joimme olutta ja joimme myös maukasta jallukahvia. Kentsu painui pehkuihin ensimmäisenä meidän muiden hieman innostuessa oluen herkästä  mausta. Myöhäisiltaisen tikinpeluun jälkeen oli aika kaikkien muidenkin  painua unille, päissään. 

                                           Kärppäsaaren notskipaikalla valmistuu iltapala

Keskiviikko:

VALLENKARI, VIIMEINKIN!

Aamukekkulointien toimittamisen jälkeen lähdimme virvelit tanassa tutkailemaan Kärppäsaaren kalapaikkoja. Huolimatta vaikka kiersimme melkoisen lenkin, ei kukaan porukastamme saanut kalan kalaa, minä löysin lohdutukseksi rantakiviltä Emma-vaapun. Päätimme virittää uisteluvehkeet ja lähteä hitaasti edeten kohti tarujen Vallenkaria.

                                           Mattii ja Kentsu Kärppäsaaressa

  Uistelu ei kalansaanniltaan poikennut Kärppäsaaren saldosta, kaloja ei tullut yhtään. Keli oli muuttunut hieman tuuliseksi ja sateiseksi, sään takia maisemanavigointi vaikeutui veneen lasien ollessa ikävän huuruiset. Emme kuitenkaan ajaneet kenenkään verkkoihin joten veneily oli menestyksekästä! Kaiusta seurasimme pohjanmuotoja ja kalojen esiintyvyyttä, yleisesti kalat olivat pohjan tuntumassa joskin yksi megakala näkyi välivedessä kolmentoista metrin syvyydessä sähköistäen tunnelmaa hetkellisesti. Mitä lähemmäs Vallenkaria saavuimme sitä enemmän kaiku alkoi näyttämään fisunkuvia.

                                           Kaiku raakassa tarkkailussa

                                               Kokoonen kala telkkarissa

   Rantautuminen taikasaarelle ei ollut helppoa, karikkoa oli kaikkialla emmekä meinanneet löytää väylää rantaan millään. Kun kuskimme Mattiin suusta alkoi kuulua turhaantumisesta johtuvia vittuja ja saatanoita ei mennyt enää kauaa kun ranta oli ulottuvillamme. Ei helvetti, me oltiin päästy Vallenkarille! Saari oli pitkulaismallinen paikka jonka pinta oli pehmeää ja upottavaa saappaiden alla, lisäksi pehmeyden keskellä oli siellä täällä syviä kuoppia, kunnon nilkansärkemismesta.

                                                     Kentsun ensikosketus Vallenkarin kamaraan

                                                     VIIMEINKIN, VALLENKARILLA!!!

Vallenkari sijaitsee hyvänkokoisen selän laidalla ja tästä syystä tuulella on tilaa kiihdyttää vauhtiaan. Ensitutustumisen keli oli tuulinen ja tihkusateinen, taiteilin liukkaita kiviä pitkin loikkien tieni hyvännäköiseen heittelypaikkaan tuulen puolelle. Trapetsitaiteilu osoittautui hyväksi ideaksi sillä melko nopeasti siima kiristyi mukavasti. Taistelun lopputulemana lähdin tasapainoilemaan kohti rantaa 44-senttinen harjus mukanani, ennätys parani jälleen sentillä.

    Seuraavaksi lähdin saaren toiseen kärkeen ja ryhdyin heittelemään Lottoa tuulen puolelle, taaskaan ei tarvinnut hurjasti aikaa kuluttaa kun kiukkuinen kala oli tarttunut vieheeseen, rimpuilusta tiesin että langanpäässä oli taimen. Rannalla kala osoittautui alamittaiseksi ja hivenen hankalan koukunirrotussession jälkeen kaveri pääsi parantelemaan itseään takaisin Inarijärveen.

Kentsu materialisoitui samaan paikkaan viskelemään ja sai kaksi alamittaista taimenta. Minun Agility UL-vapani tuli tiensä päähän kun se heittotilanteessa napsahti poikki. Paskamaisen paikan paskaksimenoon vapa valitsi, ei ollut kalavälineitä kaupan lähimailla, onneksi minulla oli pari varavapaa mukanani.

   Emme Vallenkarillakaan hurjasti ehtineet vanhentua kun oli aika lähteä kohti päämajaamme ennen pimeäntuloa. 

                                           Kohta pääsee saunaan!
Perillä oli taas vuorossa saunomista ja päihtymistä. Reissua edeltäneissä puhelinkeskusteluissa päätimme ettemme tekopyhäile ajatuksella että viinanjuonti pidetään mukamas minimissä. Jos helvetti soikoon pääsee perhettä ja naisia viikoksi pakoon, on pakko harjoittaa paheita jottei kotiinpalattua ala vituttamaan kun ei tullut pidettyä tarpeeksi hauskaa.

Tissuttelua, saunomista, uintia, syömistä ja kortinpeluuta, sellaista sisälsi keskiviikkoiltamme. Keskustellessamme retken jatkosta päätimme lähteä jahtaamaan rautua Sevettijärven suuntaan. Illalla oli minun vuoroni olla ensimmäinen väsähtäjä, parvelle rojahdettuani olisin voinut pikatreffata oikeanpuoleista kättäni, olin kuitenkin väsynyt ja humaltunut enkä lämmennyt käden kuiskuttelulla vaan nukahdin mökin keinahdellessa kevyesti kuin ruotsilaiva.

Torstai:

RINKAT SELKÄÄN JA MENOKS

Aamulla ei olisi uskonut että ollaan lähdössä erämaahan, päätä nääs taas vähän kivisti, oli kuitenkin ryhdyttävä toimeen. Rinkat pakattiin vain kaikkein välttämättömimmillä tavaroilla, nooh tulihan sitä pakattua lisäksi pari metallitölkkiä, jallupullo ja leirikengät. Kaupasta haettiin metwurstia ja muuta säilyvää matskua muutaman päivän varalle, Siidasta ostettiin kartat retkikohteestamme ja sitten vaan kohti Sevettijärveä.

    Muutama kilometri ennen Sevettijärveä poikkesimme pikkutielle joka johti poronerotuspaikalle, poromiesten mökkien viereen jätimme auton odottamaan paluutamme. Keli oli sateinen, emme antaneet tämän kuitenkaan häiritä vaan nostimme rinkat selkään ja aloitimme marssimisen. Karttaan oli merkitty polku jota pitkin etenimme. Noin puolen tunnin  kävelyn jälkeen minua otti lujaa pumpusta ja haukoin henkeäni, joku pojista kysyi  että onko jokin hätänä, vastasin kieltävästi koska totesin että jos saan slaagin jossain perämettässä niin eihän sille  mitään voi, turha aiheella oli muiden mielenrauhaa häiritä. Koko loppupäivän elin pienessä kuolemanpelossa ja keskityin tasaiseen hengitykseen, tasaisin väliajoin rintapieli muistutti itsestään inhalla viiltelyllä ja yritti pilata tunnelmaani.

   Sateessa poikkesimme pois polulta ja teimme omaa lenkkiä kartan ja gepsi-Kentsun kartan avulla, välillä näimme poroja ja  puroja. Kun lopulta palasimme polulle, tapasimme ihmisotuksia. Kaksi rinkkaselkäistä heppua oli palaamassa useamman päivän retkeltä, vaidoimme pikaisesti kuulumiset ja jatkoimme tahoillemme. Perään jätkät vielä huikkasivat: ”Hyvää kalaonnea!”. Vittu mitä kusipäitä!!! Onneksi retkueemme ei ollut taikauskolla pilattua porukkaa.

  Päätimme että ensimmäinen yöpaikkamme tulisi olemaan Sollomusjärven autiotupa. Tuvan  pihaan ehdimme kevyesti ennen pimeäntuloa, kämppä tuoksui melko myskiseltä aiemmin tapaamiemme jätkien käynnin jäljiltä, tämä johti luonnollisesti Brokeback mountain-vitsailuun.

                                                     Yösija

                                            Kuukkeli kylässä
Sollomusjärvi näytti kokeilemisen arvoiselta kalastuspaikalta, järven keskiosassa oli pitkä ja ohut niemi jonka kohdalle lähdimme heittelemään. Kalakontakteja tuli jonkin verran mutta yhtään kalaa ei saatu rantaan. Pimeän laskeutuessa painuimme tupaan lyömään korttia ja nauttimaan harvinaisia metallipurkkeja jotka sanovat ”TZIH!”, tänä iltana emme olleet erityisen päissään.

Perjantai:

MISSÄ KALAT???

Aamulla koottiin kamat kasaan ja lähdettiin etsimään kalaisia pikkujärviä. Matkasimme hyvässä säässä ja ajoittain pysähdyimme kalastamaan, kaloja vaan ei näkynyt. Toisinaan törmäsimme porojengeihin.

  Otimme määränpääksemme Pikkutuulijärven. Kun saavuimme perille, totesimme että tänne  leiriydytään, maasto oli aivan loistava! Kamat jätettiin järvenrannan ja pienen puron kulmaukseen. Lähdimme koittamaan onneamme Pikkutuulijärven rannoille. Rannoilla Jaska jolla oli yhdentoista kuukauden tupakkilakko takana, kysyi: ”Tarjoatko Belmontin?”, totta munassa tarjosin! Jaska oli jo päiväkaupalla katsonut sivusta kun koko muu remmi kiskoi spaaderolleja, retkahdus tuli siis yllättävän myöhään..

                                           Pikku Tuulijärven sateenkaari

                                            Mattii ja sauna

Huolimatta siitä että komea sateenkaari koristi atmosfääriä, ei onnemme kalojen suhteen ollut myötäinen. Rannalta löytyi jonkun kasaama sauna, emme kuitenkaan halunneet saunomaan vaan painuimme pistämään leiriä pystyyn. Sovimme yöpymisjärjestelyt siten että Mattii ja Jaska jakoivat teltan, niinpä Kentsu ja minä olimme kämppiksiä seuraavan yön.

  Vielä ei kuitenkaan ollut aika nukkumisen, lähdimme seuraamaan leirin ohitse kulkevaa puroa, kalastelimme erittäin louhikkoisessa rannassa melko pientä vettä pommittaen. Tuliko kalaa? No ei saatana! Paluumatkalla kerättiin puuta notskia varten. Ilta kului tikkiä pelaten ja jallukahvista nauttien. Kortinpeluussa homma meni joka ilta samalla kaavalla; ensin pelattiin tikki jonka voittajaksi julistettiin se joka sai ensimmäisenä viisi pistettä. Pelin ratkettua kuului aina ehdotus: ”Pelataanko vielä koko pakan tikki?”, sehän pelattiin.

  Seuraavana yönä ihmisten unet olivat toisistaan poikkeavia, Kentsulla ja Mattiilla oli makuupussit ja –alustat asianmukaiset, sen sijaan Jaska ja minä kärsimme keljusta kylmyydestä. Ohkainen makuupussi teki nukkumisesta hirmu palelevaa, onneksi ei flunssa päässyt iskemään. Vaikka oma uneni oli erittäin katkonaista, en kuullut yöllä kun jokin liikkui leirissämme, osa porukasta oli moista kuullut ja miettinyt mikä piru se mahtaa olla.

                                                     Jaska leirissä

                                                       Leirimaisemaa

Lauantai:

KALA, VIIMEIN!

Allekirjoittaneella oli aamulla helevetin kylmä, kampesin itseni ulos teltasta, puin hulluna vaatetta ja aloin laittamaan tulia. Olo kuitenkin muuttui loistavaksi pienten juoksupyrähdysten ja aamukahvin jälkeen. Söimme aamiaista ja pakkailimme kamojamme lähtökuntoon.

Kävelimme Peten Harrijärvelle ja kalastimme, harreja ei näkynyt missään. Rannalta löytyi vanha kossupullo, mietimme että Pete on ollut päissään kun on lätäkön harrijärveksi nimennyt.

                                            Mattii Peten Harrijärvellä

  Kaksi yötä nukuttu, ei yhtään kalaa saalistettu. Pikkujärvien kalat olivat onnistuneet nöyryyttämään meitä oikein kunnolla.

Jatkoimme matkaa Saarijärvelle, järvi oli täynnällään pieniä saaria, päätimme alkaa jälleen pyytämään tyhjää. Tyhjänpyytäminen epäonnistui kun siimani kiristyi, ai hitto kuinka hyvältä se tuntui! Saaliksi napsahti hitusen yli kolmekymppinen harjus, koosta ja lajista viis, hieno kala!

Ottivieheenä oli yllätyksettömästi Lotto, samanmerkkiseen vieheeseen nappasi harjus myös Jaskalla. Nuo harjukset pelastivat retkemme, kalastuksellisesti siis, muuten reissu oli ollut kaikkineen loistava.

                                                     Kuparinen rikki!

                                                      Jaska on onnellinen

 Jatkoimme matkaamme Sollomusjärvelle, pidimme tuvan pihassa viimeisen evästauon ennen viimeistä rutistusta autolle. Matkasimme tuvan pihasta autolle asti yleistä polkua pitkin, muutoin olimme matkanneet omia reittejä. Kävellessä pysähdyimme toisinaan vetämään herkullista tupakkaa ja ääriraikasta vettä. Reitti oli kirjaimellisesti kivinen.

                                          Helppo ylitys

                                          Jalanpohjat huutaa: Hard rock halleluja!
Kun saavuimme poronerotuspaikan tienoille, koitimme vielä muutaman heiton verran kalastaa kukkulan huipulla ollutta pikkujärveä, korkealla tuuli oli kova ja maisemat upeat, reissun kunniaksi nostimme itsellemme Litti-peukut.

                                           Viimeinen kalastuskohde

                                          Kentsu ja Jaska tarkastelevat maisemaa

                                          Litti-peukut

  Autolle päästessämme löysimme takakontista osan Kentsun eväistä jotka olivat unohtuneet matkasta. Luottokuskimme Kentsu ajoi meidät takaisin Inariin ja Radio Inari pauhasi autossa.

Kun pääsimme takaisin mökille, pidimme loppukarkelot, saunoimme ja reissun kokkina kunnostautunut Jaska teki poppoolle harriruokaa. Illalla taisimme olla hitusen päissään, mutta vielä enemmän kuin olimme päissään, olimme väsyneitä. Nukkuminen lämpimässä mökissä saunanraikkaana pehmeällä patjalla oli ylellistä.

Sunnuntai:

KOTIINPALUU

Olihan meillä ollut taas viikko! Kaikki hyvä loppuu aikanaan, meidän oli hyväksyttävä tosiasiat ja ryhtyä pistämään paikkoja siistiin kuntoon. Siivoilimme, pakkailimme ja nautimme apetta.

Mökki hyvästeltiin ja jupistiin että tänne on saakeli päästävä pian takaisin.

                                            Siivoushommis

Kentsu ajeli maamme pohjoisia teitä, samalla me muut  pelailimme tikkiä ja torkkujiakin nähtiin.

                                                     Uni maittaa

Tiemme vei ensin Sallaan missä kyydistä tiputettiin Kentsu, mies pääsi ekana oman peipen kainaloon.

  Matti tarttui ohjauspyörään ja seuraavana kohteena oli Oulu, siellä porukastamme jättäytyi Jaska joka jäi kamoineen bändikämppään asustelemaan ennen paluutaan Tammerforssiin.

Mattiin kanssa köröteltiin pitkin Pohjanmaata lopulta päätyen Etelä-Pohjanmaalle ja Seinäjoen juna-asemalle. Asemalla sunnuntain vaihtuessa maanantaihin Mattiin ja minun tiet erosivat.

Vartoilin kahteen asti junaa, tupakkia paloi ja nieluuni tyhjeni vielä yksi metallipurkki joka sanoo TZIH!

Junassa yritin pysyä hereillä jotten vain heräisi Helsingistä, juna pysähtyi pari kertaa keskelle persettä kuin kiusatakseen väsynyttä Jaakoppia. 

                                           Uni maittaisi mutta kun ei voi, vielä...
Neljän maissa Tampereen juna-asemalta asteli ulos rähjäinen rinkkaselkäinen mies joka käveli suoraan taksitolpalle. Taksineiti vei minut korvausta vastaan kotiovelle. Viikon miesseura ja selibaatti vaihtui näin perhe-eloksi, rojahtaessani sänkyyn päätin omalta osaltani että selibaatti saa jatkua vielä ainakin päivän, tämän ajatuksen jälkeen alkoi matkani höyhensaarille.

JAE 6. TAMMIKUINEN TAIMENENNÄTYS

17. Tammikuuta 2011 Klo 6.59: Tilulilulilulii!!

”Ääää, kuka täällä metelöi?! Ai niin tuo on herätyskello, vois lähteä kalaan”. Aamu-unisuus kaikkosi kun sain tirvaistua aamukahvit kurkusta alas, eteisessä odotti edellisiltana koottu vaatekasa, valmiiksi pakattu reppu ja seitsemänjalkainen Ambidex-vapa. Vaatteet niskaan ja menoksi!

  Ajoin autolla Pajasaaren edessä olevalle parkkipaikalle ja astelin kulkuportista saaren laitureille.

Aloitin kalastuksen Näsinkallionpuoleisesta ohkaisesta virrasta, uittelin siinä sitomiani liitsejä ja toivoin että kala nappaisi kuten oli napannut vuoden ensimmäisellä kalareissulla kymmenen päivää aiemmin. Aamulla oli hämärää, lämpötila –1 astetta ja tuuli kaakosta 5m/s nopeudella, keli oli mainio. Kalantulohaaveilua nosti kelin lisäksi veden melko rauhallinen juoksutus.

   Vedenalaisessa maailmassa ketään ei kiinnostanut liitsini, päätin vaihtaa taktiikkaa. Edellisiltana kun olin suorittamassa pyhää vieheidenvalintarituaalia, valitsin rasiaan Blue Foxin 12-grammaisen Lucius-lusikan koska satuin muistamaan kuinka Roki, Itä-Suomalainen kova kalamies, oli moisenmerkkisellä lusikalla saanut pyydettyä taimenen. Lisäksi luottamus lusikoita kohtaan oli noussut kun olin lukenut Hankasalmen kovimman kalamiehen, Lastusen, taimensaaliista tammikuisella koskella, kaikki kalat olivat purreet lusikkaa.

   Kahlasin lumessa rautatiesillan vieressä olevalle laiturille, siiman päähän oli vaihtunut liitsin tilalle Lucius. Heitin lusikkaa Näsinsillan edustalle, tyynipintaiselle niskalle. Heitto...toinen heitto...kolmas heitto –Voi vittu! Lusikka on pohjassa. Eikun saatana se on kala!!!

Kala nappasi niskalta vajotusvaiheessa ja tempoi nyt vapaa vastaan. Sain vedettyä kalan virtaavampaan veteen missä se jatkoi vastusteluaan ja pyrki pysymään poissa luotani. Kala myös pysyi veden alla kunnes taistelun alkaessa kääntymään puolelleni kala kävi pinnalla loiskauttamassa, tuossa vaiheessa en ollut vielä ihan varma kalan koosta. Kun sain vastustajani näköetäisyydelle, pulssini kohosi huomatessani että taimen ylittää 45 sentin alarajan.

Olin taistelun tuoksinassa laskeutunut laiturilta lumenpeittämille kiville, sain kalan lähelle ja laskeuduin polvilleni virveli vasemmassa ja haavi oikeassa kädessä. Pidin vapaa ylhäällä ja koitin haavia kalaa, kovasta kurottelusta huolimatta vasta kolmannella haavauksella onnistuin saamaan kalan ylös. Onneksi sain, ryssiminen loppuvaiheessa olisi vienyt mielisairauden partaalle.

  Kun kala oli ylhäällä vedestä, tapoin sen lyömällä sitä päähän. Kala päästi taimenelle tyypilliset kuolinkorinat ja vedin siltä kurkun auki. Aamuhämärässä poltteli kaatokessua onnellinen kalamies! Tammikuinen aamukalastus oli johtanut uuteen taimenennätykseen, 52cm ja 1,5kg. Kirjoitin tekstiviestin Lastuselle ja alakerran naapurille, Lastunen pian soittikin ollessaan kotimatkalla yövuorosta, tupakkilakkolaisena kehotti minua polttamaan voitonsavut hänenkin puolestaan ja minähän poltin.

 Valokuvasin kalaa ja jatkoin kalastusta rennoin mielin. Uittelin aikani liitsejä ja lopulta päätin lähteä kohti kotia. Parkkerasin auton tienvarteen ja huomasin että naapurikerrostalon kaverini Koira-Mummo ja vanhuspariskunta olivat ulkona juttelemassa. Otin takakontista ensin virvelin ja sen  perään haavin jossa oli taimen. Vanhukset ihmettelivät saalistani ja onnittelivat kovasti. Kotona sitten nelivuotias esikoinen huusi: ”Isi on saanut kalan, HYVÄ ISI! Onko se taimen?”.  ”Kyllä on, hienosti tunnistettu, pilkuista taisit tunnistaa.” Kävin punnitsemassa kalan lähikaupassa koska en luota omistamaani puntariin, kaupan vaaka kertoi kalan painoksi 1,54 kiloa

   Keittiössä otettiin ennen mahanavausta lisää kuvia. Peratessa huomioin kalan olevan naaras ja sen mahalaukusta löytyi kaksi kalaa. Otin kalasta kaksi filettä ja ne paistettiin pannulla Rosso-tyylisesti kärtsäten. Vaikka valmistustapa oli perin rahvaanomainen, maistui kala herkulliselta! Väitteet talvikalan huonosta mausta eivät saaneet vahvistusta tämän hienon kalan osalta.

Neljä kalastuskertaa takana, saaliiksi yksi mitallinen ja yksi alamittainen taimen ja niiden lisäksi yksi karkuutus, aika hyvin hepulta joka aikaisempina vuosina on saanut ensimmäiset kalat vasta toukokuussa!