JAE 10. KANANPOJASTA VEDENELÄVÄKSI

Liitsien- ja vaappujenvalmistuksen lomassa olin toisinaan pohtinut millaista olisi omin käsin saada aikaiseksi lusikkauistin. Eräänä lauantaina rakkaani valmisti uunissa hornetteja. Hornetit ovat herkullisia siitä huolimatta että ne ovat kananlihaa.  En ole koskaan erityisemmin pitänyt kananlihan syömisestä, syy tähän johtaa lapsuuteeni jolloin kodissani oli lemmikkinä kanoja. Kanoilla on typerän eläimen maine mutta kokemusteni perusteella maine ei ole täysin ansaittu, kanojen yhdyskunnissa vallitsee tarkat säännöt joiden noudattamista valvoo johtava kukko.  Ruokailun päätteeksi istuin ruokapöydän ääressä ähkyssä ja katselin edessäni olevia kananroippeita.

                                                                  Ilmiselvä vieheaihio

Ikäiselläni viriilillä 27-vuotiaalla miehellä voisi kuvasta tulla ensimmäisenä mieleen naisen jalkoväli, satun kuitenkin olemaan viriili kalastusintoilija joten koin idealampun pääni sisällä enkä nähnyt pillua vaan  tunsin että nyt on aika valmistaa elämäni ensimmäinen lusikka, lähtökohtana kananluu!

     Ensimmäiseksi pyörittelin luiden ympärille sidontalankaa, materiaaliltaan jotain ohutta metallia. Langan tarkoituksena oli pitää luut valmistuksen alkuvaiheessa kasassa ja toimia alustana liimalle.

Langanpyörittelyn jälkeen otin esille kakskomponenttiliiman. Liimaa hivelin ympäri aihiota jotta keskiaukko menisi osittain peittoon.

Seuraava vaihe vaatikin jo vähän pohdintaa. Aluksi pohdin että poraisin vieheeseen päihin reijät siimaa ja koukkua varten, luovuin kuitenkin ajatuksesta koska totesin että patentti ei tulisi kestämään. Otin akkuporakoneen  käteeni ja porasin reijät molempiin päätyihin. Reijistä ujutin vieheen läpi millisen rautalangan ja tein päihin lenkit joiden päät ängin vieheen uumeniin.

Rautalanka paikoillaan, sitten tarvitaan uistimelle painoa! Otin kanauistimen mukaani ampumaradalle ja paukutin siihen kuteja, ei vaan. Porasin sattumanvaraisesti aihioon reikiä joihin sopivasti mahtui ilmakonpanoksia. Painotus meni arvailuksi kun en tiedä lusikanpainotuksesta hevon persettä.

Painotuksen jälkeen heitin  porakoneen nurkkaan ja siirryin maalaushommiin. Maalasin aihion Miranolin hopeisella koristemaalilla, kun maalikerros oli päällä huomasin kuinka epätasainen pinta oli.

Otin jälleen epoksiliiman käyttöön paikatakseni epätasaisuuksia. Santapaperilla pakotin kanaviehettä halumaani muotoon.

Seuraavan maalauskerran tulos näytti jo huomattavasti paremmalta.

Nyt kun lusikka oli koristeluvalmis, lähdin ryöstöretkelle esikoistyttäreni tatuointivarastolle... Löysin tribaalikuvan ja päätin että tällä viehe koristuu ottipeliksi.

Kun tribaali oli kyljessä, päätin lähteä kellariin lakkauspuuhiin. Upotin teokseni uretaanilakkaan ja koin puristusta rinnassani kun hopeamaali alkoi lakan vaikutuksesta valumaan siirtokuvan päälle. Manaillen palasin yläkertaan ja mielessäni  puhkuin että tämä ei jää tähän.
Maalasin vieheen uudelleen hopealla ja kävin ryöstämässä uuden siirtokuvatatskan, tällä kertaa kukkasen. Kiinnitin sen vieheen keskivaiheille iskupisteeksi. Seuraavaksi lurautin puolisoltani saatua kynsilakkaa Kindermunayllätyksen suojapallonpuolikkaaseen ja sotkin siihen violettia hilettä. Eikun kynsilakkailemaan...

Vieheestä tuli silmissäni oikein kaunis, ajattelin että tribaalikuvan turmeltuminen oli hyvä asia, tribaalit ovat niin mennyttä aikaa. Ennen kuin uskalsin palata kellariin koittamaan uutta lakkauskertaa, tein kynsilakasta lusikkaan pienen suojakerroksen jotta maali ei reagoisi lakan kanssa.
Lakkaus onnistui ja näin syntyi ensimmäinen...

                                                             ...HORNET-LUSIKKA

JAE 9. VALKEINEN KUOPION KESKUSTASSA

                                               Valkeinen Rosariumin suunnalta nähden

Vuonna 2007 työskentelin Valkeisen lammen ympäristössä kaupungin leivissä puutarhurina. Kaupunki on satsannut paljon dollareita lammen ilmeeseen, pensas- ja perennaistutuksia ja erikoisia puulajikkeita löytyy runsaasti. Lisäksi leikki- ja urheilupaikat ovat melko uusia, lampi sijaitsee Niiralan nurkilla. 
Lammella työskennellessäni erityisenä silmäteränäni toimi Rosarium jossa kasvoi noin 60 erilaista ruusulajiketta, tein rosariumista ja ryhmäruusujen ulkokasvatuksesta puutarhakoulun  päättötyöni.  Valkeinen oli täydellinen työympäristö koska lampea kierteli päivittäin kauniit naiset, silmänilo työn lomassa pitää motivaation kohdillaan... Keväällä aloittaessani työt en ollut harrastanut aktiivista kalastusta vuosiin. Kesän aikana lampea kierrellessäni ja kalajuttuja paikallisilta kuullessani päädyin ratkaisuun palata lapsuuden rakkaan harrastuksen pariin.  Ostin loppukesästä Prismasta virvelisetin ja vieheitä.

                                           Rehevöitymistä vastaan käytetään kovia otteita

   Kävin lapsuudenystäväni Eeron kanssa usein lammella koittamassa kalastusonnea, onnemme ei ollut hääppöinen, ahven silloin hauki tällöin. Lammessa on todella laaja kalasto; kuhia, haukia, siikoja ja vaikka mitä, lisäksi rapuja möyrii pohjassa ja uivia pienpetonisäkkäitä on mahdollista bongata. Yksi kalastusmaneereistamme liittyi lohikaloihin. Kun kalastusinto oli tyhjänpyynnin lomassa tyrehtymässä, muuttui fiilis täysin jos jompikumpi hihkaisi: ”LH!”. 

                                               LH! Eikun se onkin kansalliskala...

”LH” on koodi sanalle lohihälytys. Koodin lainasimme 80-luvun taideklassikkoelokuvasta ”Missä kundit, siellä kiltsit”, elokuvassa nuorukaiset huusivat kuuman pulun nähdessään ”NH”, heidän koodinsa tarkoitti luonnollisesti naarashälytystä. Vaikka usein koimme lohihälytyksiä, emme koskaan  moisia ylös saaneet, tunnelmaa kalat kuitenkin aina nostattivat. Lammella kävi usein mystinen Hakkarainen, keski-ikäinen hiljainen mies joka lähti aina pois lohisaaliin kanssa, hän oli kalastusidolimme, jälkeenpäin olen epäillyt että hän saattoi omata taikavoimia.

                                                Elämäni ensimmäinen hauki 
                                             Minnow Spoonilla nousi Valkeisesta

       Viime kesänä heinäkuun puolessa välissä lähdimme perheeni kanssa kohti Sotkamoa, yövyimme matkan varrella ystäväni Eeron tyhjillään olleella kämpällä joka sijaitsi tuolloin Valkeisen äärellä. Retkeä edeltävänä iltana luin Hesarin verkkosivuilta että Valkeiseen oli  hukkunut nuorukainen, tästä huolimatta pakkasin kalavehkeet ja aioin seuraavana päivänä kalastaa lammesta jossa oli sattunut tragedia.

   Kuopioon päästessämme otin päivällä pienen hetken itselleni ja kävin koittamassa kalaonneani, vuodet olivat tehneet tehtävänsä, ahkera kalastaminen oli antanut minullekin jo jonkinmoiset taikavoimat sillä pienessä hetkessä olin saanut jo paljon ahvenia ja pari haukea,  taikavoimani eivät kuitenkaan vielä olleet nousseet Hakkaraisen tasolle sillä lohikalaa en saanut pilkittyä. Illalla lasten nukahdettua palaisin uudestaan veden ääreen

    Illalla kalastelin ja odottelin ystävääni Hansia saapuvaksi, Hans on Frankfurtissa kasvanut  lähiön kasvatti joka muutti 17-vuotiaana Pohjois-Savoon, hän on äitinsä puolelta suomalainen ja näin ollen puhuu täyttä suomen kieltä, pienellä saksa-aksentilla. Hans ja Ossi-koira saapuivat ja alkujutustelun jälkeen heitin lipan lampeen, annoin UL-tikun miehelle ja kehotin alkaa pyörittämään kampea. Hansin kalastus-ura alkoi heti saaliilla sillä ahven puri lippaa juuttuen sen koukkuun kiinni, upeaa alkua seurasi ongelmia. Suomessa maalla kasvaneen on vaikea käsittää kuinka hankalaa voi olla heittää virvelillä jos sitä käsittelee heppu joka vasta reilu parikymmenvuotiaana koskee ensi kertaa virveli-aparaattiin. Kymmeniä vavanheilautuksia kului ja viehe tippui kerta toisensa jälkeen jalkojen juureen. Työvoitto koitti lopulta ja Hans alkoi saada otetta tekniikasta, hyvä mieli valtasi kalastajan ja opettajan kun Lotto-lippaan nappasi sorva! Ei ole väliä onko aloittelija viisi-vai kaksikymmentäviisivuotias, ensimmäisen kalan saavutus hehkuu ilona ja ylpeytenä silmissä ja koko olemuksessa. Myöhemmin kesällä Hans tuli vierailulle Tampereelle ja kävimme kalastusliikkeessa mistä hänelle tarttui mukaan elämän ensimmäinen virveli, annoin hänelle kotiinviemisiksi vielä läjän uistimia kalastusuran käynnistämiseen.

                                                        Hans ja Ossi lammen tykönä

   Illan sävy muuttui  kun meitä lähestyi horjuvin askelin viisikymppinen mies, hän tuli luoksemme ja ajattelimme että voi perse, juoppoako tässä nyt pitää  kalastuksen lomassa kuunnella.

Mies kyseli aluksi vaisuna onko kalaa tullut, sitten hän sanoi:

-         Minun poikani hukkui eilen tähän lampeen.

Hesarin tavanomainen hukkumisuutinen muuttui yhtäkkiä käsinkosketeltavaksi, laskin silmänräpäyksessä virvelin käsistäni ja sanoin: ”En tiedä mitä voin sanoa”.

Miehen poika oli lähtenyt jurrissa uimaan ja takertunut kultaleväkasvustoon, seurauksena hukkuminen. Kun mies kertoi pojastaan, selvisi että poika oli ollut samanikäinen kuin minä ja lastenkin lukumäärä oli tismalleen sama. Keskustelimme murtuneen isän kanssa puolisen tuntia kunnes puristimme toisiamme kädestä ja toivotimme parempaa jatkoa. Näytti jotenkin vaikuttavalta kun surunmurtama mies käveli ylös Rosariumin portaita pimentyneessä illassa.

Emme Hansin  kanssa enää jaksaneet intoutua enempään virvelöintiin vaan kävelimme  vastarannalle katsomaan kukin ja kynttilöin koristeltua kohtaa josta poika oli tietämättään lähtenyt viimeiselle uintireissulleen. 

 

JAE 8. POLTINKOSKELLA 10. ELOKUUTA 2010

Säätiedotukset lupasivat että pahimmat ukkosmyräkät olivat taaksejäänyttä elämää kun naapurini Jaskan kanssa lähdimme aamusella puoli seitsemältä ajelemaan kohti Ikaalisia ja Poltinkoskea. Ajellessa juttelimme toivekaloista, minä toivoin taimenkontaktia.

Jaska: ”Tää saattaa kuulostaa vähän oudolta mutta mä haluaisin saada hauen. En oo vielä tänä vuonna saanut syömähaukea.” Jaskan haukihimo johtui siitä että suurin osa hänen kalastuksestaan oli tapahtunut Näsijärvellä, Tampereen pään ”Nässy” ei ole hauenkalastajan paratiisi, paremminkin helvetti koska siellä harvoin törmää haukeen.

 Paahdoimme Tampereelta Manso Campingin kahvilan eteen päivystämään ja odottamaan että milloinkahan päivystäjä saapuu paikalle, no ei  siinä tupakkia kauempaa kulunut kun luvanmyyjäheppu jo saapui paikalle. Luvat maksoivat 15 euroa per pläsi, kaupan päälle saimme tietoa koskien tilanteesta ja karttaprosyyrin, kartta oli oikein hyvä ja tarpeellinen.

            Saavuimme paikan päälle ennen kahdeksaa ja stoppasimme auton virallisen nuotiopaikan viereen, virittelimme kamojamme ja suuntasimme nenämme alavirran suuntaan. Minä otin testiin uusimman heräteostokseni, avantouintitossut joita ostaessani otaksuin kesäisen koskimeiningin muuttuvan entistä mukavammaksi. Tossut osoittautuivat retkellä oikein mukaviksi, joskin niiden pitävältä näyttävä pohja osoittautui liukkaaksi jo ensimmäisten kiviloikkien hetkellä. Liukastuin perseelleni  koskikiven päälle, onneksi vapa ei särkynyt eikä vaatteet täysin kastuneet, posket kuitenkin punehtuivat hävetyksestä.

   Koskipauhut eivät olleet komeimmillaan inkkarikesän jäljiltä mutta kalastamaan pystyi kuitenkin, luotto rasvaeväisten saantiin sen sijaan ei ollut huipussaan veden lämpötilan tähden. Rämmimme hissukseen ryteikköjä pitkin alaspäin. Ensimmäinen kala antoi odottaa itseään yllättävän pitkään, lopulta kuitenkin sain miedosta virrasta Meppsillä mitättömänkokoisen ahvenen, jee, nollapeikko pois hartioilta!

    Saavuimme myllylle, Jaska jäi kalastamaan sen yläpuolelle kun taas minä laskeuduin upean kivikon viertä myllyn alapuolelle. Löysin kallioon pultatun traktorinistuimen jossa oli paikka oluelle ja vavalle, voi kuinka mukavaa siinä oli istuskella! Sidoin siimaan jigin ja heitin sen virran reunaan, kala tarttui kiinni ja kelasin sen luokseni, vuoden ensimmäinen säyne. 

                                                                          Mylly

                                           Penkki jossa juomapulloteline

 Jaskakin saapui paikalle, hänen retkitavoitteensa täyttyi kun hauki nappasi Lotto-lippaan.

                                                         Saalistavoite täytetty

Minä lähdin uusine tossuineni parikymmentä metriä alaspäin etsimään matalampaa vettä kahlaustarkoitukseen. Aurinko paistoi hellivästi ja vesi oli niin lämpöistä että virrassa oli mukavaa käppäillä ja kalastaa, näin kuinka ahvenet seurasivat vieheitäni ylävirrasta. Henkisesti taivaalleni ilmestyi tummia pilviä kun uusi Stealth-kela alkoi fidduilemaan minulle, sanganpalauttaja löystyi siten että pari kertaa siima katkesi kun se kiilautui väärään paikkaan. Kahlasin keskellä virtaa olevalle kivikolle ja vaihdoin siellä kelaan uuden siiman sekä ruuvasin löystyneen ruuvin kireäksi.

   Elokuinen sää osaa olla oikukas, kaunis ja aurinkoinen  ilma muuttui yhtäkkiä sateeksi ja niinpä päätimme lähteä takaisin autolle, kävelimme pellonviertä etenevää polkua johon sade oli taittanut raakasti nokkosia sääriemme iloksi. Vedentulo yltyi niin hillittömäksi että päätimme lähteä Parkanoon ostamaan vähän evästä.

   Palatessamme eväänhakureissulta poliisi näytti meille pysähtymismerkkiä.

   -    Tuolla on rekannosto käynnissä, toinen kaista on suljettu. Me päästämme teidät etenemään.

-         Kiitos! (Ja ei muuta kuin talla pohjaan)

-         SEIS!!! Ei me vielä päästetä!

-         Oho, sori herra poliisi, käsitin puheenne väärin.

-         Nooh, ei se mitään, odota että annan merkin.

Päätimme koittaa uutta kalapaikkaa, ajoimme virran yläpäähän. Jälleen tiemme erosivat kun minä lähdin katsomaan paikkoja alavirrassa. Löysin makean putouksen ja aloin virvelöinnin. Ei mennyt kauaakaan kun olin saanut jo mukavasti ahvenia joista jotkut olivat oikein mukavan kokoisia, etenkin liitsit olivat ahvosille mieleen. Keräsin kaloja pieneen lätäkköön joka oli muotoutunut kallioon. 

                                            Putouksen alaosa oli tupaten täynnä ahvenia
Aloin miettiä että olisi ehkä hyvä mennä kertomaan Jaskalle että nyt on hyvä paikka löytynyt, painuin takaisin ylävirtaan. Löysin Jaskan todella miedon virran ääreltä: ”Täällä tulee hauki suunnilleen joka heitolla!”. Päätin testata asiaa, kyllä kalat olivat syömätuulella, yksi hauki vei minulta Lotto-Lipankin. Jaskalla oli ollut kiinni jokin hopeakylkinenkin kala, sen rotu jäi arvoitukseksi. Tästä eteenpäin kalastuspäivämme tulisi olemaan kalantäyteinen. Esittelin Jaskalle ahvenpaikkani, Jaska näki kuinka jokin isompi kala tuli putouksen mukana alas.

  Jälleen päätimme koittaa uutta paikkaa, löysimme mökin pihaan jonka vieressä oli pato, lähdimme rämpimään pitkin tiheäkasvuista niemekettä alavirtaan päin. Niemekkeen kärjessä aloimme kalastuksen, kalaa tuli jatkuvalla syötöllä, ahvenia, haukia ja Jaskalle komea säynekin. Keskustelu alkoi kulkemaan tähän malliin:

-         Huoh, taas on kala kiinni, hauki tällä kertaa.

-         Joo, mullakin on kala, ahvenen ruikula.

                                                         Jaska ihmettelee säynettä

                                                             Hauelta lähti nirri

Sade oli jatkunut pitkin päivää, välillä oli ollut pieniä taukoja. Emme olleet kuunnelleet radiota koko päivänä, mielessäni  pyöri välillä edellispäivien uutiset Venäjän maastopaloista jotka olivat leviämässä Tsernobylin ”hehkuvalle” maaperälle, pelkona oli että radioaktiivista tavaraa nousisi taivaalle ja että se sataisi ihmisten päälle. Jos tietämättämme olisimme viettäneet kalastuspäivämme laskeumasateessa, olisivat päivämme taatusti luetut.

  Menimme välillä käymään auton luona evästauolla, atrian jälkeen lähdimme takaisin samaan paikkaan, Jaska huomasi ison ja pitkän haavin nojaamassa mökin seinään:

-         Pitäiskö ottaa haavi mukaan jos vaikka sattuis isompi kala siiman päähän?

-         Paskanmarjat! Kyllä me ny saatana kalat saadaan ylös ilmankin.

Voi miten väärässä olinkaan itsevarmuuksissani...   Rämpiessämme niemekettä pitkin, löysimme keltavahveroita ja herkkutatteja, päätimme kerätä ne paluumatkalla. Kalastus jatkui ja kalatulo myös, ahvenia ja perushaukia kunnes räpsähti...

  Heitin 9-grammaisen Loton vesikasvilautan viereen ja näin hurjan pyörteen. Hauen piru oli kiinni vieheessä ja tällä kertaa ei ollut kyse mistään peruspötköstä. Vapanani oli UL-Catana, siimana 0,2mm monofiilia, peruketta ei tietenkään ollut... Kalalla oli hurjat vääntövoimat ja Catana oli kaksinkerroin kun yritin pistää kalalle kampoihin, adrenaliinia oli kehossa rutkasti. Odotin koko ajan hetkeä jolloin hauen purukalusto pistää siiman poikki, viehe oli onnekkaasti siten kiinni ettei katkeamista tapahtunut. Taistelu vei aikaa ja aloin saada kalan lähelle rantaa, kala näyttäytyi ja oli aivan kaamea mölli! Sydän alkoi hakata ja mietin että nyt jos tuo saan niin kuuden kilon ennätys saattaa joutua romukoppaan. Kala otti hurjan spurtin rannasta ja kelan jarru huusi kunnes, viehe  irtosi kalan suusta.

-         PERKELEEEEEEE!!!!!

-         Muistatko kun ehdotin että otettais se haavi? Sillä olis saanut tuon napattua siitä rantavedestä.

-         PERKELEEEEEEE!!!!!

Alkuun pettymys oli suuri mutta se haihtui kuitenkin nopeasti, pääasia että  jättihauen pääsi edes näkemään, se oli upea otus. Lottokin säilyi loppuun asti siiman päässä.

   Jatkoimme vielä jonkin aikaa kalastusta, jättihauki ei enää halunnut näyttäytyä, sen sijaan muuta kalaa nousi. Päivä oli jo edennyt iltaan ja hämärä alkoi laskeutumaan, oli aika alkaa lyödä pillit pussiin, matkalla autolle keräsimme kohtaamamme sienet talteen. Kylmälaukussa oli ahvenia minulle ja Jaskalle kaksi hyvää haukea.

  Ajelimme Ikaalisista Tampereelle, radiosta tuli jokin tylsä keskusteluohjelma jonka aiheena oli tylsästi pesäpallo, Jaska alkoi tuhisemaan etupenkillä. Minä ajelin mietteissäni ja polttelin tupakkia, eniten aatoksia sai irronnut hauki.

Seuraavana päivänä Jaskan kotona syötiin haukea kanttarellisoosilla, minun perheeni pääsi herkuttelemaan paistetuilla ahvenilla joiden kanssa nautittiin voissa paistettuja herkkutatteja.

Poltinkosken reissu palkitsi meidät mahtavalla kalastuspäivällä, kymmenillä kaloilla ja herkullisilla aterioilla!

JAE 7. SYYSKALASSA INARISSA 19.9-27.9.2010

Sunnuntai:

MATKA

Sunnuntaiaamun valjetessa vartoilin alakerran isäntää, Jaskaa, rinkka vierelläni ja kessu huulillani, tiedossa oli  että edessä on matkustuspäivä. Käppäilimme Tampereen juna-asemalle ja hyppäsimme yhdeksältä junaan jonka keula oli kohti Seinäjokea. Junassa koimme tuulahduksen pohjoista menoa kun retkivarusteisiimme huomion kiinnitti pohjoisessa asusteleva entinen rajavartioäijä:

-         Mihinkäs pojat on matkalla?

-         No Inariin ajateltiin.

-         Mie oon tulossa veljen luota Turusta, tullut oltua pari viikkoa päissään. Nyt pitää mennä tarkistamaan onko miulla vielä tyttöystävää. Mie tiiän kalapaikoista yhtä sun toista, voitte miulta kysellä jos haluatte.

Aluksi ajattelin että ei saatana, nyt täytyy sitten kuunnella viinalta tuoksuvan äijän tyhjänpäiväisiä jorinoita Seinäjoelle asti. Heppu osoittautui kuitenkin sympaattiseksi kaveriksi, eivätkä hänen tarinansa Kekkosen lasketteluretkestä, pontikkajuhlista, suohon uponneesta maasturista, Tellervo Koiviston pissatulehduksesta ja kultakaivoksesta häirinneet matkaamme. Kaikkien tarinoiden väliin tai loppulauseeksi mies ujutti: ”Tulipa silloinkin oltua päissään”. Seinäjoen asemalla toivottelimme hyviä jatkoja ja hyppäsimme alakerran isännän kanssa pois junasta.

  Asemalla meitä oli vastassa Mattii, jonka mökille olimme matkaamassa. Ajelimme pitkin Pohjanmaata Ouluun, missä Jaska kävi tapaamassa isäänsä ja hakemassa Hietasaaren bändikämpästä virvelin; kalastusvirvelin ei rummun osaa..

Ja eikun tien päälle taas! Kemin vaiheilla vaihdoimme kuskia ja niinpä minä pääsin koeajamaan kohtistuoretta farmaripassattia, ajotuntuma oli oikein mukava. Siinä sitten losoteltiin Rovaniemelle pienen Punapippuri-ruokakaupan pihaan missä tapasimme reissun neljännen jäsenen.

Tässä vaiheessa lienee aiheellista nimetä retken päähenkilöt. Alakerran isäntää kutsuttakoon Jaskaksi, Seinäjoen heppu olkoon Mattii ja Rovaniemen sankari saakoon nimekseen Kentsu.

    Kävimme Punapippurissa eväs- ja olutostoksilla. Kentsu halusi päästä koeajamaan Passatia ja tässä vaiheessa käteeni ilmestyi metallipurkki joka sanoi: ”TZIH!”. Kentsu varoitti minua juomasta yhtä metallipurkkia enempää sillä hän oli vain koeajolla. Jossain vaiheessa pysähdyimme tupakkatauolle ja päätimme suorittaa kaksieuroisen kanssa kuskiarvonnan:

-         Kumman valitset?

-         Kruunan.

Kolikko lentää ilmassa ja siitä tulee klaava, molempien suusta kuuluu: ”Vittu!”. Vittua seuraa hämmennys ja ymmärrämme että emme olleet sopineet säännöistä, kumpikin luuli hävinneensä. Uuden arvonnan onnelliseksi voittajaksi päädyin minä, ja näin käteeni materialisoitui jälleen metallipurkki joka sanoi: ”TZIH!”.

  Illan pimetessä passatti eteni tasaisen varmasti  kohti määränpäätä, Inaria. Mökki jota aioimme pitää päämajanamme, olisi vielä maanantain puolipäivään asti asutettu, matkalla pohdimme majoitusmahdollisuuksiamme. Hetken pohdimme äpärämäistä hotelliyötä, tulimme kuitenkin järkiimme ja päätimme etsiä laavun. Saariselän maisemissa kiertelimme tovin kunnes päätimme että fiksuinta on painella suoraan Inariin ja etsiä yösija sieltä.

  Ajoimme hiljaisen Ivalon ohi ja lopulta pysäköimme auton tienvarteen Inarissa. Mattii ja Kentsu muistivat erään laavun Juutuanjoen varressa, niinpä otimme yöpymisvarusteet ja iltapalat mukaan ja lähdimme taskulamppujen valossa käppäilemaan kohti yöpaikkaa.

    Löysimme mukavan avolaavun ja ryhdyimme pistämään notskipaikkaa tulille Juutuan jylistessä vieressämme. Oli karmeaa olla legendaarisen joen ääressä tietoisena siitä ettei meillä ollut mitään valtuutusta kalastaa  kuturauhoituksen ja ulkopaikkakuntalaisuutemme takia. Ulkopaikkakuntalaiset saavat kalastaa vain perhovehkeillä, jos saa leu´usta virvelin kanssa heilumisen johdosta niin voi syyttää vain peilikuvaansa. Ilta sujui makkaraa paistellen, saattaa olla että sitä tuli myös hieman olutta, brandya ja Tasavaltaakin maistettua. Pitkän matkapäivän päätteeksi oli mukavaa kääriytyä makuupussiin ja viimeisenä aatoksena pohtia että johtaako kosken jyly yön aikana housujenkasteluun.

Maanantai:

UKKONEN AIHEUTTAA PASKAHALVAUKSEN

  Olin ensimmäisenä jalkeilla aamulla ja ryhdyin laittamaan nuotiota lämpiämään, yöllä ei tullut kylmä vaikka olin matkassa ohuella makuupussilla ja lämpötila oli ollut nollan huitteilla. Liekkö kohtuudella nautittu pakkasneste verisuonissa toiminut lämmikkeenä? Käytyäni sivaltamassa helmeilevän huomenvirtsan, kuului käteeni ilmestyneestä metallipurkista TZIH!-ääni. Tähän ääneen saattoi myös Mattii herätä, Kentsu ja Jaska jatkoivat hirsien vetämistä. Päätimme Mattiin kanssa tehdä paskamaisen aamuherätyksen pojille kymmenen maissa. Kuvittele seuraavaa, olet päässyt pakoon paskaa maailmaa Inarilaisen laavun huomaan, nukut onnellisena ja unessa alitajuntasi työstää ajatusta upeasta heräyksestä majesteettisen kosken toivottaessa sinulle hyvän huomenen. No mitäs käykään, heräät ääneen: TI-TI-TI-TI-TI....TI-TI-TI-TI-TI !!

 Ajattelet: ” Kusipäät, huorat, saatanan äpärät! Mä en tullut Inariin herätäkseni kännykän herätyskelloon! Nuo kaljaa litkivät tontut ansaitsevat turpasaunan!”.

Mattiin ja minun onneksi pojat eivät jaksaneet nousta kurmoottamaan meitä vaan jatkoivat torkuskelua.

    Lopulta kaikki olivat pystyssä ja aamutoiminnan jälkeen lähdimme autoilemaan kohti mökkiä. Edelliset asukit olivat juuri tekemässä lähtöä, parit sanat vaihdeltiin ja sitten oli pakko jo päästä rantaan heittämään paineenpoistoheitot. Kauaa ei tarvinnut heitellä kun jo ensimmäine harjus oli siiman päässä. Ensimmäisen kalastuspäivän mökkirantaheittely tarjosi minulle kolme harjusta joista yksi oli niin pässi tai nälkäinen että se tarttui vieheeseen kaksi kertaa, ensikertalais-Jaska sai päivän parhaan saldon; elämän neljä ensimmäistä harjusta.

                                          Mökkirantaa

   Inarin saamelaisen tyttöopiston yläpuoliselle taivaalle alkoi ilmestyä synkkiä pilviä jotka hitaasti tulivat päämajaamme kohti. Emme kuitenkaan kokeneet niitä erityisen uhkaaviksi sillä valmistelimme soutu-uisteluretkeä siiat ja taimenet salaisissa unelmissa välkkyen. Kun kaikki oli valmista, ahtauduimme veneeseen ja vene työnnettiin vesille. Samaan aikaan kun vene irrottautui rannasta kuului hillitön pamaus, ukkonen perkeles, ei auttanut kuin palata puolen minuutin vesilläolon jälkeen rantaan. Päätimme seurata tilannetta yksien oluiden ajan, varttiin ei pamauksia kuulunut joten lähdimme kalastushimoissamme uuteen yritykseen.

   Mattii souti venettä, Kentsu ja Jaska istuivat keskellä ja minä veneen perseessä. Keli oli täysin tuuleton, katselin vedossa olevia siimoja ja ihmettelin kun vavastavani lähtevä kuitusiima ei ollut vedessä vaan korkealla kaarella veden yläpuolella. Soutumies ihmetteli samaa asiaa omassa päässään mutta kumpikaan ei maininnut asiaa ääneen. Kuumottavaksi tilanne muuttui siinä vaiheessa kun hiilikuituvapani alkoi päästämään sähköistä rätinäsaundia, laskin paniikissa vavan käsistäni veneen pohjalle ja heti tämän jälkeen seurasi väläys ja hillitön pamaus, pamausta vahvistivat järveä ympäröivät kukkulat.

Kentsu: Nyt saatanan nopeasti rantaan!!!

Mattii: Niin mäkin vähän ajattelin että kannattais ehkä lähteä rantaan...

Selvisimme rantaan emmekä enää halajanneet takaisin vesille. Päätimme sen sijaan lämmittää saunan ja alkaa juhlimaan ensimmäistä mökki-iltaa ja retkemme ensimmäistä Inari-päivää. Naureskelimme puolishokkisesti järvitapahtumille kun kaikille selvisi kalastusvälineideni kummallinen käytös. Ensimmäisenä mökki-iltana keskustelumme maneereihin juurtui päissään-sanan viljeleminen. ”Vois mennä lämmittämään saunaa, päissään.”

Tiistai:

JÄRVELLE VIE TIE

Tiistaiaamuna poppoolla oli hiukan hiukset kipeät, Kentsu tunsi aamupäivällä olonsa ajokuntoiseksi ja niinpä lähdimme Ivaloon hoitamaan asioita. Ruokakaupasta ostettiin eväät ja olutreservit ja Alkosta oli hankittava Jaloviinaa. Suutari-Sepon kalastusliikkeestä tarttui kela ja yksi lusikka, muutkin lievästi ostelivat,  Jaska esim. hommasi kevyen vavan.

   Paluumatkalla Inariin olo kävi hiukan tukalaksi kun kankkunen meinasi iskeä mutkaisilla teillä, olon totaalisen romahduksen esti kuitenkin maamme paras radiokanava, Radio Inari. Saamelaiskeskuksesta Siidasta kipaisimme läänikohtaiset kalastusluvat, joihin oli ympätty muutama euro kuuluisaa lapinlisää.

  Mökillepaluun jälkeen Mattii ja Kentsu hyppäsivät melko pian uudelleen autoon ja lähtivät hakemaan veneeseen polttoainetta, sitä pojat ostivat noin satasella. Pakkasimme tavaramme katettuun Big Busteriin, yllättävän hyvin reput, ruoat, kalavehkeet ja oluet veneeseen mahtuivat. Hyvästä pakkauksesta saimme kiittää vanhaa kunnon Kentsua jolla täsmällinen tavaroidensijoittelu on erityislahjakasta toimintaa.

                                          Kentsu värkkää Busterissa

   Päivä oli kaunis kun vene starttasi matkan kohti Luolikkosaarta, saarta joka oli jo aiemmin osoittanut luotettavuutensa kalastuspaikkana. Kun Busterin perseessä oli 50-heppainen bensasyöppö, ei siirtymään kulunut miljoonaa tuntia kun olimme jo rantautuneet määränpäähämme.

Heti kun vene oli rannassa, lähdin malttamattomana kohti paikkaa josta olin edellisreissulla saanut mittataimenen. Rynnittyäni perille sidoin siimaan kiinni mustapunakulta-Loton ja aloin viskauksen. Viiden heiton kuluttua olin saanut 43- ja liki 40-senttiset harjukset, ensin mainittu oli uusi harriennätykseni.

   Pojat tulivat hivenen perässäni ja nähdessään saaliini he kysyivät: ” Mikä viehe?”. Kentsulta ja Matilta löytyi samanlaiset rasioista ja pian hekin kiskoivat harjuksia rantaan. Jaska ei saanut kaloja rantaan mutta hyvin lähelle kuitenkin, muutaman kerran silmämääräisesti mittataimen seurasi aivan rantakiven luo vieheeseen kuitenkaan iskemättä. Minä sain kunnian olla ensimmäinen taimenennarranut kun punamustaan Lottoon iski säälittävän pieni täpläkylki, kala oli pienen ahvenen kokoinen.

                                          Kalastaja iloinen, harjukset kuolleita

                                           Jaska "taimenkivellä"

  Huolimatta loistavasta kalastuspaikasta lähdimme melko pian kohti Kärppäsaarta ja siellä sijaitsevaa  autiotupaa, matkalla näimme legendaarisen Vallenkarin josta Kentsu oli kertonut meille siinä määrin kiinnostavasti että paikka oli kehittynyt mielissämme kalamiehen maanpäälliseksi paratiisiksi, Kentsukin näki tarinoista huolimatta paikan ensi kertaa elämässään...

                                                    Tarunhohtoinen Vallenkari

Kärppäsaaressa oli kelpo laituri rantautumiseen ja nukkumatilaa yllin kyllin. Sytytimme nuotion ja paistoimme hiilloksessa herkullisia harjuksia, joimme olutta ja joimme myös maukasta jallukahvia. Kentsu painui pehkuihin ensimmäisenä meidän muiden hieman innostuessa oluen herkästä  mausta. Myöhäisiltaisen tikinpeluun jälkeen oli aika kaikkien muidenkin  painua unille, päissään. 

                                           Kärppäsaaren notskipaikalla valmistuu iltapala

Keskiviikko:

VALLENKARI, VIIMEINKIN!

Aamukekkulointien toimittamisen jälkeen lähdimme virvelit tanassa tutkailemaan Kärppäsaaren kalapaikkoja. Huolimatta vaikka kiersimme melkoisen lenkin, ei kukaan porukastamme saanut kalan kalaa, minä löysin lohdutukseksi rantakiviltä Emma-vaapun. Päätimme virittää uisteluvehkeet ja lähteä hitaasti edeten kohti tarujen Vallenkaria.

                                           Mattii ja Kentsu Kärppäsaaressa

  Uistelu ei kalansaanniltaan poikennut Kärppäsaaren saldosta, kaloja ei tullut yhtään. Keli oli muuttunut hieman tuuliseksi ja sateiseksi, sään takia maisemanavigointi vaikeutui veneen lasien ollessa ikävän huuruiset. Emme kuitenkaan ajaneet kenenkään verkkoihin joten veneily oli menestyksekästä! Kaiusta seurasimme pohjanmuotoja ja kalojen esiintyvyyttä, yleisesti kalat olivat pohjan tuntumassa joskin yksi megakala näkyi välivedessä kolmentoista metrin syvyydessä sähköistäen tunnelmaa hetkellisesti. Mitä lähemmäs Vallenkaria saavuimme sitä enemmän kaiku alkoi näyttämään fisunkuvia.

                                           Kaiku raakassa tarkkailussa

                                               Kokoonen kala telkkarissa

   Rantautuminen taikasaarelle ei ollut helppoa, karikkoa oli kaikkialla emmekä meinanneet löytää väylää rantaan millään. Kun kuskimme Mattiin suusta alkoi kuulua turhaantumisesta johtuvia vittuja ja saatanoita ei mennyt enää kauaa kun ranta oli ulottuvillamme. Ei helvetti, me oltiin päästy Vallenkarille! Saari oli pitkulaismallinen paikka jonka pinta oli pehmeää ja upottavaa saappaiden alla, lisäksi pehmeyden keskellä oli siellä täällä syviä kuoppia, kunnon nilkansärkemismesta.

                                                     Kentsun ensikosketus Vallenkarin kamaraan

                                                     VIIMEINKIN, VALLENKARILLA!!!

Vallenkari sijaitsee hyvänkokoisen selän laidalla ja tästä syystä tuulella on tilaa kiihdyttää vauhtiaan. Ensitutustumisen keli oli tuulinen ja tihkusateinen, taiteilin liukkaita kiviä pitkin loikkien tieni hyvännäköiseen heittelypaikkaan tuulen puolelle. Trapetsitaiteilu osoittautui hyväksi ideaksi sillä melko nopeasti siima kiristyi mukavasti. Taistelun lopputulemana lähdin tasapainoilemaan kohti rantaa 44-senttinen harjus mukanani, ennätys parani jälleen sentillä.

    Seuraavaksi lähdin saaren toiseen kärkeen ja ryhdyin heittelemään Lottoa tuulen puolelle, taaskaan ei tarvinnut hurjasti aikaa kuluttaa kun kiukkuinen kala oli tarttunut vieheeseen, rimpuilusta tiesin että langanpäässä oli taimen. Rannalla kala osoittautui alamittaiseksi ja hivenen hankalan koukunirrotussession jälkeen kaveri pääsi parantelemaan itseään takaisin Inarijärveen.

Kentsu materialisoitui samaan paikkaan viskelemään ja sai kaksi alamittaista taimenta. Minun Agility UL-vapani tuli tiensä päähän kun se heittotilanteessa napsahti poikki. Paskamaisen paikan paskaksimenoon vapa valitsi, ei ollut kalavälineitä kaupan lähimailla, onneksi minulla oli pari varavapaa mukanani.

   Emme Vallenkarillakaan hurjasti ehtineet vanhentua kun oli aika lähteä kohti päämajaamme ennen pimeäntuloa. 

                                           Kohta pääsee saunaan!
Perillä oli taas vuorossa saunomista ja päihtymistä. Reissua edeltäneissä puhelinkeskusteluissa päätimme ettemme tekopyhäile ajatuksella että viinanjuonti pidetään mukamas minimissä. Jos helvetti soikoon pääsee perhettä ja naisia viikoksi pakoon, on pakko harjoittaa paheita jottei kotiinpalattua ala vituttamaan kun ei tullut pidettyä tarpeeksi hauskaa.

Tissuttelua, saunomista, uintia, syömistä ja kortinpeluuta, sellaista sisälsi keskiviikkoiltamme. Keskustellessamme retken jatkosta päätimme lähteä jahtaamaan rautua Sevettijärven suuntaan. Illalla oli minun vuoroni olla ensimmäinen väsähtäjä, parvelle rojahdettuani olisin voinut pikatreffata oikeanpuoleista kättäni, olin kuitenkin väsynyt ja humaltunut enkä lämmennyt käden kuiskuttelulla vaan nukahdin mökin keinahdellessa kevyesti kuin ruotsilaiva.

Torstai:

RINKAT SELKÄÄN JA MENOKS

Aamulla ei olisi uskonut että ollaan lähdössä erämaahan, päätä nääs taas vähän kivisti, oli kuitenkin ryhdyttävä toimeen. Rinkat pakattiin vain kaikkein välttämättömimmillä tavaroilla, nooh tulihan sitä pakattua lisäksi pari metallitölkkiä, jallupullo ja leirikengät. Kaupasta haettiin metwurstia ja muuta säilyvää matskua muutaman päivän varalle, Siidasta ostettiin kartat retkikohteestamme ja sitten vaan kohti Sevettijärveä.

    Muutama kilometri ennen Sevettijärveä poikkesimme pikkutielle joka johti poronerotuspaikalle, poromiesten mökkien viereen jätimme auton odottamaan paluutamme. Keli oli sateinen, emme antaneet tämän kuitenkaan häiritä vaan nostimme rinkat selkään ja aloitimme marssimisen. Karttaan oli merkitty polku jota pitkin etenimme. Noin puolen tunnin  kävelyn jälkeen minua otti lujaa pumpusta ja haukoin henkeäni, joku pojista kysyi  että onko jokin hätänä, vastasin kieltävästi koska totesin että jos saan slaagin jossain perämettässä niin eihän sille  mitään voi, turha aiheella oli muiden mielenrauhaa häiritä. Koko loppupäivän elin pienessä kuolemanpelossa ja keskityin tasaiseen hengitykseen, tasaisin väliajoin rintapieli muistutti itsestään inhalla viiltelyllä ja yritti pilata tunnelmaani.

   Sateessa poikkesimme pois polulta ja teimme omaa lenkkiä kartan ja gepsi-Kentsun kartan avulla, välillä näimme poroja ja  puroja. Kun lopulta palasimme polulle, tapasimme ihmisotuksia. Kaksi rinkkaselkäistä heppua oli palaamassa useamman päivän retkeltä, vaidoimme pikaisesti kuulumiset ja jatkoimme tahoillemme. Perään jätkät vielä huikkasivat: ”Hyvää kalaonnea!”. Vittu mitä kusipäitä!!! Onneksi retkueemme ei ollut taikauskolla pilattua porukkaa.

  Päätimme että ensimmäinen yöpaikkamme tulisi olemaan Sollomusjärven autiotupa. Tuvan  pihaan ehdimme kevyesti ennen pimeäntuloa, kämppä tuoksui melko myskiseltä aiemmin tapaamiemme jätkien käynnin jäljiltä, tämä johti luonnollisesti Brokeback mountain-vitsailuun.

                                                     Yösija

                                            Kuukkeli kylässä
Sollomusjärvi näytti kokeilemisen arvoiselta kalastuspaikalta, järven keskiosassa oli pitkä ja ohut niemi jonka kohdalle lähdimme heittelemään. Kalakontakteja tuli jonkin verran mutta yhtään kalaa ei saatu rantaan. Pimeän laskeutuessa painuimme tupaan lyömään korttia ja nauttimaan harvinaisia metallipurkkeja jotka sanovat ”TZIH!”, tänä iltana emme olleet erityisen päissään.

Perjantai:

MISSÄ KALAT???

Aamulla koottiin kamat kasaan ja lähdettiin etsimään kalaisia pikkujärviä. Matkasimme hyvässä säässä ja ajoittain pysähdyimme kalastamaan, kaloja vaan ei näkynyt. Toisinaan törmäsimme porojengeihin.

  Otimme määränpääksemme Pikkutuulijärven. Kun saavuimme perille, totesimme että tänne  leiriydytään, maasto oli aivan loistava! Kamat jätettiin järvenrannan ja pienen puron kulmaukseen. Lähdimme koittamaan onneamme Pikkutuulijärven rannoille. Rannoilla Jaska jolla oli yhdentoista kuukauden tupakkilakko takana, kysyi: ”Tarjoatko Belmontin?”, totta munassa tarjosin! Jaska oli jo päiväkaupalla katsonut sivusta kun koko muu remmi kiskoi spaaderolleja, retkahdus tuli siis yllättävän myöhään..

                                           Pikku Tuulijärven sateenkaari

                                            Mattii ja sauna

Huolimatta siitä että komea sateenkaari koristi atmosfääriä, ei onnemme kalojen suhteen ollut myötäinen. Rannalta löytyi jonkun kasaama sauna, emme kuitenkaan halunneet saunomaan vaan painuimme pistämään leiriä pystyyn. Sovimme yöpymisjärjestelyt siten että Mattii ja Jaska jakoivat teltan, niinpä Kentsu ja minä olimme kämppiksiä seuraavan yön.

  Vielä ei kuitenkaan ollut aika nukkumisen, lähdimme seuraamaan leirin ohitse kulkevaa puroa, kalastelimme erittäin louhikkoisessa rannassa melko pientä vettä pommittaen. Tuliko kalaa? No ei saatana! Paluumatkalla kerättiin puuta notskia varten. Ilta kului tikkiä pelaten ja jallukahvista nauttien. Kortinpeluussa homma meni joka ilta samalla kaavalla; ensin pelattiin tikki jonka voittajaksi julistettiin se joka sai ensimmäisenä viisi pistettä. Pelin ratkettua kuului aina ehdotus: ”Pelataanko vielä koko pakan tikki?”, sehän pelattiin.

  Seuraavana yönä ihmisten unet olivat toisistaan poikkeavia, Kentsulla ja Mattiilla oli makuupussit ja –alustat asianmukaiset, sen sijaan Jaska ja minä kärsimme keljusta kylmyydestä. Ohkainen makuupussi teki nukkumisesta hirmu palelevaa, onneksi ei flunssa päässyt iskemään. Vaikka oma uneni oli erittäin katkonaista, en kuullut yöllä kun jokin liikkui leirissämme, osa porukasta oli moista kuullut ja miettinyt mikä piru se mahtaa olla.

                                                     Jaska leirissä

                                                       Leirimaisemaa

Lauantai:

KALA, VIIMEIN!

Allekirjoittaneella oli aamulla helevetin kylmä, kampesin itseni ulos teltasta, puin hulluna vaatetta ja aloin laittamaan tulia. Olo kuitenkin muuttui loistavaksi pienten juoksupyrähdysten ja aamukahvin jälkeen. Söimme aamiaista ja pakkailimme kamojamme lähtökuntoon.

Kävelimme Peten Harrijärvelle ja kalastimme, harreja ei näkynyt missään. Rannalta löytyi vanha kossupullo, mietimme että Pete on ollut päissään kun on lätäkön harrijärveksi nimennyt.

                                            Mattii Peten Harrijärvellä

  Kaksi yötä nukuttu, ei yhtään kalaa saalistettu. Pikkujärvien kalat olivat onnistuneet nöyryyttämään meitä oikein kunnolla.

Jatkoimme matkaa Saarijärvelle, järvi oli täynnällään pieniä saaria, päätimme alkaa jälleen pyytämään tyhjää. Tyhjänpyytäminen epäonnistui kun siimani kiristyi, ai hitto kuinka hyvältä se tuntui! Saaliksi napsahti hitusen yli kolmekymppinen harjus, koosta ja lajista viis, hieno kala!

Ottivieheenä oli yllätyksettömästi Lotto, samanmerkkiseen vieheeseen nappasi harjus myös Jaskalla. Nuo harjukset pelastivat retkemme, kalastuksellisesti siis, muuten reissu oli ollut kaikkineen loistava.

                                                     Kuparinen rikki!

                                                      Jaska on onnellinen

 Jatkoimme matkaamme Sollomusjärvelle, pidimme tuvan pihassa viimeisen evästauon ennen viimeistä rutistusta autolle. Matkasimme tuvan pihasta autolle asti yleistä polkua pitkin, muutoin olimme matkanneet omia reittejä. Kävellessä pysähdyimme toisinaan vetämään herkullista tupakkaa ja ääriraikasta vettä. Reitti oli kirjaimellisesti kivinen.

                                          Helppo ylitys

                                          Jalanpohjat huutaa: Hard rock halleluja!
Kun saavuimme poronerotuspaikan tienoille, koitimme vielä muutaman heiton verran kalastaa kukkulan huipulla ollutta pikkujärveä, korkealla tuuli oli kova ja maisemat upeat, reissun kunniaksi nostimme itsellemme Litti-peukut.

                                           Viimeinen kalastuskohde

                                          Kentsu ja Jaska tarkastelevat maisemaa

                                          Litti-peukut

  Autolle päästessämme löysimme takakontista osan Kentsun eväistä jotka olivat unohtuneet matkasta. Luottokuskimme Kentsu ajoi meidät takaisin Inariin ja Radio Inari pauhasi autossa.

Kun pääsimme takaisin mökille, pidimme loppukarkelot, saunoimme ja reissun kokkina kunnostautunut Jaska teki poppoolle harriruokaa. Illalla taisimme olla hitusen päissään, mutta vielä enemmän kuin olimme päissään, olimme väsyneitä. Nukkuminen lämpimässä mökissä saunanraikkaana pehmeällä patjalla oli ylellistä.

Sunnuntai:

KOTIINPALUU

Olihan meillä ollut taas viikko! Kaikki hyvä loppuu aikanaan, meidän oli hyväksyttävä tosiasiat ja ryhtyä pistämään paikkoja siistiin kuntoon. Siivoilimme, pakkailimme ja nautimme apetta.

Mökki hyvästeltiin ja jupistiin että tänne on saakeli päästävä pian takaisin.

                                            Siivoushommis

Kentsu ajeli maamme pohjoisia teitä, samalla me muut  pelailimme tikkiä ja torkkujiakin nähtiin.

                                                     Uni maittaa

Tiemme vei ensin Sallaan missä kyydistä tiputettiin Kentsu, mies pääsi ekana oman peipen kainaloon.

  Matti tarttui ohjauspyörään ja seuraavana kohteena oli Oulu, siellä porukastamme jättäytyi Jaska joka jäi kamoineen bändikämppään asustelemaan ennen paluutaan Tammerforssiin.

Mattiin kanssa köröteltiin pitkin Pohjanmaata lopulta päätyen Etelä-Pohjanmaalle ja Seinäjoen juna-asemalle. Asemalla sunnuntain vaihtuessa maanantaihin Mattiin ja minun tiet erosivat.

Vartoilin kahteen asti junaa, tupakkia paloi ja nieluuni tyhjeni vielä yksi metallipurkki joka sanoo TZIH!

Junassa yritin pysyä hereillä jotten vain heräisi Helsingistä, juna pysähtyi pari kertaa keskelle persettä kuin kiusatakseen väsynyttä Jaakoppia. 

                                           Uni maittaisi mutta kun ei voi, vielä...
Neljän maissa Tampereen juna-asemalta asteli ulos rähjäinen rinkkaselkäinen mies joka käveli suoraan taksitolpalle. Taksineiti vei minut korvausta vastaan kotiovelle. Viikon miesseura ja selibaatti vaihtui näin perhe-eloksi, rojahtaessani sänkyyn päätin omalta osaltani että selibaatti saa jatkua vielä ainakin päivän, tämän ajatuksen jälkeen alkoi matkani höyhensaarille.

JAE 6. TAMMIKUINEN TAIMENENNÄTYS

17. Tammikuuta 2011 Klo 6.59: Tilulilulilulii!!

”Ääää, kuka täällä metelöi?! Ai niin tuo on herätyskello, vois lähteä kalaan”. Aamu-unisuus kaikkosi kun sain tirvaistua aamukahvit kurkusta alas, eteisessä odotti edellisiltana koottu vaatekasa, valmiiksi pakattu reppu ja seitsemänjalkainen Ambidex-vapa. Vaatteet niskaan ja menoksi!

  Ajoin autolla Pajasaaren edessä olevalle parkkipaikalle ja astelin kulkuportista saaren laitureille.

Aloitin kalastuksen Näsinkallionpuoleisesta ohkaisesta virrasta, uittelin siinä sitomiani liitsejä ja toivoin että kala nappaisi kuten oli napannut vuoden ensimmäisellä kalareissulla kymmenen päivää aiemmin. Aamulla oli hämärää, lämpötila –1 astetta ja tuuli kaakosta 5m/s nopeudella, keli oli mainio. Kalantulohaaveilua nosti kelin lisäksi veden melko rauhallinen juoksutus.

   Vedenalaisessa maailmassa ketään ei kiinnostanut liitsini, päätin vaihtaa taktiikkaa. Edellisiltana kun olin suorittamassa pyhää vieheidenvalintarituaalia, valitsin rasiaan Blue Foxin 12-grammaisen Lucius-lusikan koska satuin muistamaan kuinka Roki, Itä-Suomalainen kova kalamies, oli moisenmerkkisellä lusikalla saanut pyydettyä taimenen. Lisäksi luottamus lusikoita kohtaan oli noussut kun olin lukenut Hankasalmen kovimman kalamiehen, Lastusen, taimensaaliista tammikuisella koskella, kaikki kalat olivat purreet lusikkaa.

   Kahlasin lumessa rautatiesillan vieressä olevalle laiturille, siiman päähän oli vaihtunut liitsin tilalle Lucius. Heitin lusikkaa Näsinsillan edustalle, tyynipintaiselle niskalle. Heitto...toinen heitto...kolmas heitto –Voi vittu! Lusikka on pohjassa. Eikun saatana se on kala!!!

Kala nappasi niskalta vajotusvaiheessa ja tempoi nyt vapaa vastaan. Sain vedettyä kalan virtaavampaan veteen missä se jatkoi vastusteluaan ja pyrki pysymään poissa luotani. Kala myös pysyi veden alla kunnes taistelun alkaessa kääntymään puolelleni kala kävi pinnalla loiskauttamassa, tuossa vaiheessa en ollut vielä ihan varma kalan koosta. Kun sain vastustajani näköetäisyydelle, pulssini kohosi huomatessani että taimen ylittää 45 sentin alarajan.

Olin taistelun tuoksinassa laskeutunut laiturilta lumenpeittämille kiville, sain kalan lähelle ja laskeuduin polvilleni virveli vasemmassa ja haavi oikeassa kädessä. Pidin vapaa ylhäällä ja koitin haavia kalaa, kovasta kurottelusta huolimatta vasta kolmannella haavauksella onnistuin saamaan kalan ylös. Onneksi sain, ryssiminen loppuvaiheessa olisi vienyt mielisairauden partaalle.

  Kun kala oli ylhäällä vedestä, tapoin sen lyömällä sitä päähän. Kala päästi taimenelle tyypilliset kuolinkorinat ja vedin siltä kurkun auki. Aamuhämärässä poltteli kaatokessua onnellinen kalamies! Tammikuinen aamukalastus oli johtanut uuteen taimenennätykseen, 52cm ja 1,5kg. Kirjoitin tekstiviestin Lastuselle ja alakerran naapurille, Lastunen pian soittikin ollessaan kotimatkalla yövuorosta, tupakkilakkolaisena kehotti minua polttamaan voitonsavut hänenkin puolestaan ja minähän poltin.

 Valokuvasin kalaa ja jatkoin kalastusta rennoin mielin. Uittelin aikani liitsejä ja lopulta päätin lähteä kohti kotia. Parkkerasin auton tienvarteen ja huomasin että naapurikerrostalon kaverini Koira-Mummo ja vanhuspariskunta olivat ulkona juttelemassa. Otin takakontista ensin virvelin ja sen  perään haavin jossa oli taimen. Vanhukset ihmettelivät saalistani ja onnittelivat kovasti. Kotona sitten nelivuotias esikoinen huusi: ”Isi on saanut kalan, HYVÄ ISI! Onko se taimen?”.  ”Kyllä on, hienosti tunnistettu, pilkuista taisit tunnistaa.” Kävin punnitsemassa kalan lähikaupassa koska en luota omistamaani puntariin, kaupan vaaka kertoi kalan painoksi 1,54 kiloa

   Keittiössä otettiin ennen mahanavausta lisää kuvia. Peratessa huomioin kalan olevan naaras ja sen mahalaukusta löytyi kaksi kalaa. Otin kalasta kaksi filettä ja ne paistettiin pannulla Rosso-tyylisesti kärtsäten. Vaikka valmistustapa oli perin rahvaanomainen, maistui kala herkulliselta! Väitteet talvikalan huonosta mausta eivät saaneet vahvistusta tämän hienon kalan osalta.

Neljä kalastuskertaa takana, saaliiksi yksi mitallinen ja yksi alamittainen taimen ja niiden lisäksi yksi karkuutus, aika hyvin hepulta joka aikaisempina vuosina on saanut ensimmäiset kalat vasta toukokuussa!